Entiseen blogiin on kertynyt muutama siedettävä elokuva-aiheinen merkintä, joten julkaisen ne täällä uusiksi. Ensin kulttuurikolumni kolmos-Rambosta.

Tuoreet toimintaelokuvat ovat ilahduttaneet katsojia ja kriitikoita. Medusan sinetti, Die Hard 4.0 ja Transformers ovat kuulemma energisiä, vauhdikkaita ja jopa realistisia elokuvia, joita on nautinto katsoa. Muuten hyvä väite, mutta täysin harhainen. Rambo III nimittäin pyyhkii tuolla kolmikolla lattian, ikkunat ja seinät.

Väitteeni ei ole ironinen eikä liioiteltu. Tietenkin on selvää, että eettis-poliittisena hyödykkeenä kolmos-Rambo on suunnilleen Abu Ghraibin elokuvallinen vastine. Mutta jos tarkastelemme John Rambon Afganistanin-seikkailua puhtaasti elokuvalliselta kannalta, näemme helposti sen ylivertaisuuden.

Transformersin ohjanneen Michael Bayn käsitys cooliudesta tiivistyy laajakulmalinsseihin, karkkiväreihin ja amfetamiinia nauttineen ADHD-potilaan lukitsemiseen editointikoppiin.

Medusan sinetistä vastannut Paul Greengrass on aivan yhtä sekava, mutta hän tykkää teleobjektiiveista ja viileistä sävyistä. Jason Bournen seikkailuiden esitystavassa on dokumentaarisuutta yhtä paljon kuin puoli yhdeksän uutisissa musikaalia.

Die Hardin Len Wiseman tipahtaa näiden kahden ääripään väliin. Hän on siis siitä mielenkiintoinen epäonnistuja, ettei osaa edes epäonnistua omaperäisesti.

En väitä, että Rambo olisi kauttaaltaan erinomainen elokuva. Se ei paljon piilottele syntymävuottaan 1988: neukut ovat absoluuttisen pahoja, afgaanit jaloja taistelijoita ja pojasta tulee mies, kunhan hän on vuodattanut vihollisen verta.

Vaan katsokaapa elokuvaa ihan vain sarjana kuvia. Erityisesti minua lämmittivät helikopterikohtaukset, joissa Hindiksi naamioitu prötkötin näyttää lentävän kiinni aivan stunt-Rambon peräkarvoissa. Jos sama kohtaus annettaisiin nykyisten tunareiden ohjattavaksi, lopputuloksesta puuttuisi kaikki jännitys, koska siitä ei saisi mitään selvää. Sitä paitsi alkupuolella eversti Trautman toteaa, että niin kauan kuin John on taistelija sisimmässään, ei hän saa rauhaa ulkomaailmalta. Psykologisointina se ei häviä Jason Bournelle tippaakaan.

(Julkaistu alun perin Aviisissa 11/2007.)

Joukkovoimaan luottava Kuva-blogi avautui. Ajattelin kirjoittaa jatkossa sinne kaikki elokuva- ja tv-aiheiset merkintäni, mutta puffaan niitä linkittämällä juttuihin täältä. Ensimmäisessä merkinnässä pikaiset muistiinpanot & mielipiteet Muukalaisesta, Revolutionary Roadista, Gorkin puistosta, The Spiritistä ja The Life Before Her Eyesistä.

Väsäsin samalla tästä blogista eräänlaisen aggregaattorin, jonne pulahtavat toiminimen, leffablogin ja linkkivaraston uusimmat merkinnät automaattisesti.

Revolutionary Road ja Muukalainen käsitellään ensi viikolla Kaistalla. Sanottakoon lyhyesti, että ensimmäinen on hauskalla tavalla metaelokuva (Frank + April = DiCaprio + Winslet = Jack + Rose) mutta jotenkin liiankin särmätön. Jälkimmäinen saattaa hyvinkin olla vuosikymmenen kiinnostavin esikoiselokuva. Se ei siis välttämättä ole suosikkiesikoiseni, mutta ehdottoman hienoa on se, että suomalaisetkin saavat rahaa tällaisten art house -elokuvien tekemiseen.

Helsingissä 1980-luvulla kuvattua Gorkin puistoa on perin hassua katsella, kun koko ajan bongailee vain tuttuja paikkoja. Muistaakseni olen nähnyt leffan joskus aikaa sitten, jolloin pääkaupunki oli vielä vieraampaa seutua, ja silloin kuvauspaikkojen sijainti ei vaivannut.

The Spirit on aivan täyspöhkö ja sellaisenaan ajoittain jopa kiehtova kaikessa pöhköydessään, mutta eiherrajumala ei.

The Life Before Her Eyes ei uponnut. Se tuntui jotenkin ylettömän palapelimäiseltä (kröhkröhm nimi öhkökröm) ja lyhyen ajan sisällä kahdessa elokuvassa näkemäni Evan Rachel Wood näyttelee ihan liikaa meikäläisen makuun.