it is not dead which can eternal sleep();

Lovecraft + lohkoketju = The Gig Economy

Ikiaikainen totuus

Vaihdoin läppäriin akun, koska edellisessä oli ehkä vika. (Sitä edellisen kapasiteetti oli ajan myötä laskenut niin paljon, että ostin tilalle uuden.)

Huolella maadotin itseni, avasin ruuvit takakannesta, irrotin virtaliittimen akun ja emolevyn väliltä, irrotin akun ruuvit, painoin mieleen pitkien ja lyhyiden ruuvien sijainnin ja nostin vanhan pariston sivuun.

Panin uuden akun paikoilleen, palautin ruuvit oikeisiin paikkoihin, nostin kannen paikoilleen, kiristin ruuvit – ensin väärällä meisselillä, mutta onneksi huomasin sen –

ja juuri kun sain viimeisen ruuvin kiristettyä, tajusin etten muistanut kytkeä akun virtaliitintä takaisin.

Joka helevetin kerta.

Ihanaa, että blogaaja kirjottaa vain itselleen

Lueskelin Veikko Erannin koosteblogausta vuoden 2017 kirjoista ja mietin, mikä tekee siitä niin viehättävän.

Kehitin teorian, jonka mukaan se johtuu siitä, että blogaaja (voi) kirjoittaa vain itselleen. Ajatusten muotoileminen kirjoitetuksi tekstiksi on joka tapauksessa vaikeaa ja sitä vaikeuttaa entisestään se, että kuvittelee kirjoittavansa jollekin toiselle ja muokkaa ilmaisua sen mukaan. Lähtökohtaisesti toki olen sitä mieltä, että kannattaa huomioida lukijan tarpeet, mutta blogaaminen onkin erilainen tekstilaji.

Tämän lajin kivassa blogauksessa nimittäin kirjoittaja ja lukija – eli sisäistekijä ja sisäislukija, kaiketi – ovat sama henkilö ja siksi linjassa keskenään. Siitä taas seuraa, että ei tarvitse teeskennellä, josta syntyvä autenttisuus tai ainakin sen illuusio on vetoava piirre tekstissä.

Mikä on kun ei taidot riitä (ei pidä tähdätä liian matalle)

Kaverini blogaus muuttumattomuuden asenteesta ja sen halvaannuttavasta vaikutuksesta muistutti minua siitä, että en ole koskaan ollut enkä usko koskaan olevani yhtä hyvä kuin esikuvani, mutta se ei oikeastaan haittaa.

Tai siis: tunnistan tilanteen, jossa mieltymykseni vaikkapa musiikin tai journalismin suhteen ovat sellaiset, että omat biisit ja duunit eivät yllä lähellekään niitä. Välillä käytän sitä ennakoivana vähättelynä – jos haukun tekoseni etukäteen, kukaan muu ei ehdi sanoa niiden olevan paskaa.

Tästä kertoo Ira Glassin käsite the gap, kuilu kykyjen ja mieltymysten välillä.

Toisaalta en ole ihan täysin surkea vaikkapa nyt sitten podcastien tekijänä*. Lisäksi luen kohtuullisen paljon suomalaisissa lehdissä julkaistuja juttuja, jotka saavat minut mutisemaan olisin osannut tehdä tuon paremmin eikä se edes olisi tullut kalliimmaksi. (Toisinaan olen siinä jopa oikeassa.)

En ole varma, onko minulla kasvun vai muuttumattomuuden asenne. Luultavasti jonkinlainen sekoitus molempia, tilanteesta ja ajankohdasta riippuen. Mutta yhden asian tiedän: kannattaa tähdätä mieluummin ylös- kuin alaspäin.

Eli vaikka en olekaan yhtä hyvä kuin Susan Orlean, Malcolm Gladwell tai Tim Howard, yritän silti mieluummin tehdä juttuja, jotka ovat mahdollisimman lähellä heidän tasoaan, vaikka jäävätkin vajaiksi.

Toinen vaihtoehto kun on tehdä jotain, joka on nipin napin parempaa kuin töhnä, joka saa minut puhisemaan julkaisukynnyksen olemattomuudesta.

Miksi?

En ole ihan varma, mutta luulen sen liityvän kasvuun ja kehittymiseen. On kivempi apinoida hyviä tekijöitä ja yrittää sovittaa heiltä opittuja juttuja omiksi. Kuten sanottua, esikuvien tasolle ei pääse, mutta ainakin silloin epäonnistuu ylöspäin. Yleensä rajoittavia tekijöitä on kaksi, eli raha ja osaaminen. Edellistä on Suomen olosuhteissa paha kiertää, jälkimmäistä voi aina treenata.

Sen sijaan mitättömyyksien ylittämisestä tulee helposti sellainen fiilis, että kyse on pelkästään kostonhimosta. Ja kehittyykö siinä mihinkään, jos tekee koko ajan vain sellaisia juttuja, joissa tietää aina onnistuvansa?

Ego ei kestä, jos koko ajan epäonnistuu, mutta jos koko ajan onnistuu, jämähtää paikoilleen. Niin se kai on.

*: Lausunto pitää paikkansa heinäkuussa 2017. Varaan oikeuden muuttaa sitä myöhemmin.

Vuodet 2016 ja 2017 numeroina

Ensin 2016:

podcastit, joita olin suoraan tekemässä ja joissa olin äänessä: 24
podcastit, joita olin suoraan tekemässä: 11
podcastit, joita olin epäsuorasti tekemässä: 35
podcastit, joissa olin vieraana: 1
videot, joissa puhuin podcasteista: 1
podcast-koulutukset ja -workshopit: 2
kerrat, jolloin puhuin radiossa podcasteista: 2
kerrat, jolloin puhuin lehdessä podcasteista: 3
elopaino joulukuussa: 84 kg

Sitten vuoden 2017 päivät, jolloin saan syödä makeaa:

2.1.
3.1.
5.1.
11.1.
17.1.
29.1.
16.2.
24.2.
20.3.
7.4.
7.5.
30.7.
19.8.
4.12.
13.12.

Tuossa on aika simppeli algoritmi, jota tosin sotkee neljä ylimääräistä päivämäärää. Tarjoan oikean tai luovimman vastauksen keksijälle… jotain. Pullaa, vaikka.

Amerikkalaisia vessaerikoisuuksia

Senhän kaikki jo tietävät, että Yhdysvalloissa vessanpöntöissä on vedenpinta kovin korkealla. Välillä sinne huljahtaa vääriä ruumiinosia, mutta ei siitä nyt enempää.

Viimeisimmällä reissullani kohtasin kaksi uutta ihmetyksen aihetta. Niistä ensimmäinen oli ravintola elikäs baari, jossa pisuaarit olivat täynnä jääkuutioita. (Puolisoni arvelee kyseessä olleen operaation, jossa yritettiin hankkiutua eroon ylimääräisistä jääkuutioista, mutta minä sanon: hogwash!)

Toinen oli hotellin automaattipönttö, joka päätti huuhdella itsensä, vaikka olin vielä ns. asioimassa ns. housut ns. kintuissa.

Että sellaisia.

Ironisen tatuoinnin mahdollisuudesta

New Uglyn hengessä aloin miettiä, olisiko mahdollista ottaa niin ruma tatuointi, että se näyttäisi melkein kaikkien mielestä kamalalta, mutta jostain löytyisi todellisia tatskaconnoisseureja, jotka ymmärtäisivät vankilapistoksilta näyttävän kuvion olevan itse asiassa todella hieno?

Kainalovaahto

On kamalan vaikea arvioida, miten paljon shampoota kuluu suihkussa. Useimmiten sitä jää jonkin verran yli ja mielestäni ainoa looginen tapa hankkiutua siitä eroon on hieroa se kehon karvaisiin kohtiin: kainaloihin, haaroväliin, joskus myös rintaan. (Minulla ei käytännöllisesti katsoen ole rintakarvoja.)

Tein eilenkin niin. Jossain vaiheessa vilkaisin itseäni sivuttain peilistä ja huomasin, että kainaloni vaahtosi kuin b-elokuvan vesikauhuinen zombie. Valtava valkoinen kuplajono, joka ylettyi melkein navan korkeudelle saakka.

Larry Davidin sukka

Sitä joutuu välillä miettimään yllättävän paljon sukkia. Esimerkiksi meidän ovessamme roikkuu ovenkahvaan pujotettuna yksinäinen musta sukka. (Oven sisäpuolella, ei sentään käytävään päin. Höhlät.) Sen näkeminen tuntuu päivä päivältä kiusallisemmalta.

Kyseinen sukka ei nimittäin ole meidän.

Kävin päivänä eräänä pesemässä pyykkejä taloyhtiön yhteisessä pyykkituvassa, ja koska edellisen käyttäjän pesuohjelma oli ehtinyt pysähtyä, nostin hänen vaatteensa suoraan kuivuriin.

Ilmeisesti en huomannut yhtä sukkaa, koska vähän myöhemmin se löytyi kuivattavien pinosta. Se pantiin sivuun, tarkoituksena palauttaa sukka oikealle omistajalleen. Edellisen pyykkärin kun pystyi selvittämään varauslistasta.

Mutta jotenkin sukka jäi palauttamatta samana päivänä, ja seuraavana ja… no, nyt se sitten roikkuu ovessa. Ajatus siitä, että pitäisi mennä soittamaan ventovieraan ihmisen ovikelloa ja kertoa, miksi minulla on hänen sukkansa, tuntuu epämukavalta.

Voisiko sen palauttaa postiluukusta? Ei, koska vain hyvin omituiset ihmiset tunkevat vaatteita sisään toisten postiluukuista ilman selitystä.

Voisinko lisensoida elämäni Larry Davidille? Siitä saisi yhden sivujuonen Curb Your Enthusiasm -jaksoon.

Saunamörkö eli kuinka aivoni jallittivat itseään

Taloyhtiömme saunassa – joka esiintyy blogissani nykyään hämmentävän usein, mutta bear with me eli karhutkaa kanssani – on neljä huonetta.

Ensin on pukuhuone, josta pääsee suihkuhuoneeseen, josta pääsee löylyhuoneeseen, josta pääsee vilpolaan. Olennaista tarinani kannalta on se, että saunan lauteilta ei näe koko vilpolaa vaan ainoastaan puolet siitä.

Keksin päivänä eräänä, että olisi erinomainen jekku jäädä oman saunavuoronsa jälkeen piiloon vilpolaan. Ideana olisi istua hipihiljaa paikallaan, kunnes pahaa-aavistamaton saunoja tulisi löylyjen jälkeen vilpolaan ja säikähtäisi hengiltä.

Noh.

Kävi sitten niin, että menin tänään saunaan kahdestaan lapsen kanssa. Purin tavarat, jätin vaatteet pukuhuoneseen, nostin pesuaineet suihkuhuoneeseen, levittelin laudesuojan saunaan ja olin juuri avaamassa vilpolan ovea viedäkseni saunaoluen sinne jemmaan, kun minut valtasi yhtäkkiä selittämätön olo siitä, että oven takana vaanii keppostelija.

Ei siellä ketään ollut, mutta näemmä aivo osaa säikäyttää itse itsensä. Hieno elin, jumalauta.