Hei hei

On erikoista tajuta, että kuolla-verbi toimii myös preesensissä. Että kuoleminen on asia, jota ehtii seurata samalla kun se tapahtuu.

Preesens-kuolema nostattaa pintaan itsekkäitä tunteita. Miksen pitänyt enemmän yhteyttä, miksen äänittänyt muisteluita lapsuudesta, miksen sanonut miten tärkeä olet, miksen tehnyt sitä ja tehnyt tätä. En pidä itseäni huonona lapsenlapsena, tiedän vain että olisin voinut olla parempi. Jonkinlaista outoa lohtua tulee siitä, että suru koskettaa muitakin. Ettei ole yksin ainakaan siinä, vaikka itsekästä ajattelua sekin on.

Preesens-kuoleman hyvä puoli on, että ehtii hyvästellä, vaikka toinen olikin silloin unessa. Kävimme sairaalassa maanantaina, perjantaina mummo siirrettiin sieltä pois ja sunnuntaina aamuyöllä hän kuoli. (En julkaise tätä kirjoitusta saman tien. Ajastan sen parin päivän päähän, ehkä siksi että haluan vielä lukea sen uusiksi.)

Laura oli viimeinen isovanhemmistani. Aino, Lassi ja Kekku kuolivat jo aiemmin. Nyt heitä ei enää ole. Tai no, fyysisesti heitä ei ole, mutta ihminen on muutakin kuin kehonsa. Meistä osa on muistoissa ja puheissa ja opituissa tavoissa ja kaikessa sen sellaisessa, mikä tallentuu muihin ihmisiin.

Luulen tämän kerran tuntuvan pahalta siksi, että muiden isovanhempien kuollessa minulla ei vielä ollut omia lapsia. On helpompaa olla tietoinen elämän loppumisen totaalisuudesta, kun on jo tietoinen elämän alkamisen kummallisuudesta. Ensin jotain ei ole ja sitten on. Ensin jotain on ja sitten ei ole.

Nyt surin itsekkäästi sekä omasta että lapsieni puolesta. Surin sitä, että lapset eivät viettäneet enemmän aikaa isoisovanhempiensa kanssa, siltä osin kun se oli minun määräysvallassani. Surin sitä, kun kerroin maanantaina mummon olevan lähellä kuolemaa ja se sai esikoisen itkemään ”en muista [hänestä] paljon mitään”. Surin sitä, että kaikki kuolevat joskus – isovanhemmat, minä, lapseni.

Kuva on vuodelta 2013. Otin sen jonkin aikaa ennen vanhimman lapsemme syntymää.

Maailma on erilainen ilman sinua, mummo, mutta maailma on yhä olemassa.

Neljä podcast-jaksoa, joista pidin

Tyler Cowenin podcast on aina kuuntelemisen (kokeilemisen) arvoinen, oli vieraana kuka hyvänsä. Mutta kun vieras on poikkeuksellinen, lopputulokset ovat huikeita. Taannoisista jaksoista erityissuosituksen ansaitsee Michelle Dawson, jota kuunnellessa opin paljon autismikirjosta.
Tunnen (lievää) syyllisyyttä verkkoshoppailustani, mutta silti ja juuri siksi ihastelin Planet Moneyn jaksoa siitä miksi kiinalaiset verkkokaupat voivat postittaa tavaraa rikollisen halvalla ympäri maailmaa.
This American Lifen suosikkijaksoissani yhdistyy huvittavuus ja Vakava Asia™ ja kun poikkeuksellisesta höyhenryöstöstä kertovassa jaksossa mainittiin, miten rosmo oli luonut koneelleen tiedoston nimeltä PlanforMuseumInvasion.doc, tiesin että nyt on luvassa Hyvää Kamaa™
En ollut jostain syystä kunnolla tutustunut Yasir Gailyn uraan, joten Henry Lehdon Takaisin kirjoituspöydälle -koomikkohaastattelupodcastin jakso oli oikein valaiseva.

it is not dead which can eternal sleep();

Lovecraft + lohkoketju = The Gig Economy

Ikiaikainen totuus

Vaihdoin läppäriin akun, koska edellisessä oli ehkä vika. (Sitä edellisen kapasiteetti oli ajan myötä laskenut niin paljon, että ostin tilalle uuden.)

Huolella maadotin itseni, avasin ruuvit takakannesta, irrotin virtaliittimen akun ja emolevyn väliltä, irrotin akun ruuvit, painoin mieleen pitkien ja lyhyiden ruuvien sijainnin ja nostin vanhan pariston sivuun.

Panin uuden akun paikoilleen, palautin ruuvit oikeisiin paikkoihin, nostin kannen paikoilleen, kiristin ruuvit – ensin väärällä meisselillä, mutta onneksi huomasin sen –

ja juuri kun sain viimeisen ruuvin kiristettyä, tajusin etten muistanut kytkeä akun virtaliitintä takaisin.

Joka helevetin kerta.

Ihanaa, että blogaaja kirjottaa vain itselleen

Lueskelin Veikko Erannin koosteblogausta vuoden 2017 kirjoista ja mietin, mikä tekee siitä niin viehättävän.

Kehitin teorian, jonka mukaan se johtuu siitä, että blogaaja (voi) kirjoittaa vain itselleen. Ajatusten muotoileminen kirjoitetuksi tekstiksi on joka tapauksessa vaikeaa ja sitä vaikeuttaa entisestään se, että kuvittelee kirjoittavansa jollekin toiselle ja muokkaa ilmaisua sen mukaan. Lähtökohtaisesti toki olen sitä mieltä, että kannattaa huomioida lukijan tarpeet, mutta blogaaminen onkin erilainen tekstilaji.

Tämän lajin kivassa blogauksessa nimittäin kirjoittaja ja lukija – eli sisäistekijä ja sisäislukija, kaiketi – ovat sama henkilö ja siksi linjassa keskenään. Siitä taas seuraa, että ei tarvitse teeskennellä, josta syntyvä autenttisuus tai ainakin sen illuusio on vetoava piirre tekstissä.

Mikä on kun ei taidot riitä (ei pidä tähdätä liian matalle)

Kaverini blogaus muuttumattomuuden asenteesta ja sen halvaannuttavasta vaikutuksesta muistutti minua siitä, että en ole koskaan ollut enkä usko koskaan olevani yhtä hyvä kuin esikuvani, mutta se ei oikeastaan haittaa.

Tai siis: tunnistan tilanteen, jossa mieltymykseni vaikkapa musiikin tai journalismin suhteen ovat sellaiset, että omat biisit ja duunit eivät yllä lähellekään niitä. Välillä käytän sitä ennakoivana vähättelynä – jos haukun tekoseni etukäteen, kukaan muu ei ehdi sanoa niiden olevan paskaa.

Tästä kertoo Ira Glassin käsite the gap, kuilu kykyjen ja mieltymysten välillä.

Toisaalta en ole ihan täysin surkea vaikkapa nyt sitten podcastien tekijänä*. Lisäksi luen kohtuullisen paljon suomalaisissa lehdissä julkaistuja juttuja, jotka saavat minut mutisemaan olisin osannut tehdä tuon paremmin eikä se edes olisi tullut kalliimmaksi. (Toisinaan olen siinä jopa oikeassa.)

En ole varma, onko minulla kasvun vai muuttumattomuuden asenne. Luultavasti jonkinlainen sekoitus molempia, tilanteesta ja ajankohdasta riippuen. Mutta yhden asian tiedän: kannattaa tähdätä mieluummin ylös- kuin alaspäin.

Eli vaikka en olekaan yhtä hyvä kuin Susan Orlean, Malcolm Gladwell tai Tim Howard, yritän silti mieluummin tehdä juttuja, jotka ovat mahdollisimman lähellä heidän tasoaan, vaikka jäävätkin vajaiksi.

Toinen vaihtoehto kun on tehdä jotain, joka on nipin napin parempaa kuin töhnä, joka saa minut puhisemaan julkaisukynnyksen olemattomuudesta.

Miksi?

En ole ihan varma, mutta luulen sen liityvän kasvuun ja kehittymiseen. On kivempi apinoida hyviä tekijöitä ja yrittää sovittaa heiltä opittuja juttuja omiksi. Kuten sanottua, esikuvien tasolle ei pääse, mutta ainakin silloin epäonnistuu ylöspäin. Yleensä rajoittavia tekijöitä on kaksi, eli raha ja osaaminen. Edellistä on Suomen olosuhteissa paha kiertää, jälkimmäistä voi aina treenata.

Sen sijaan mitättömyyksien ylittämisestä tulee helposti sellainen fiilis, että kyse on pelkästään kostonhimosta. Ja kehittyykö siinä mihinkään, jos tekee koko ajan vain sellaisia juttuja, joissa tietää aina onnistuvansa?

Ego ei kestä, jos koko ajan epäonnistuu, mutta jos koko ajan onnistuu, jämähtää paikoilleen. Niin se kai on.

*: Lausunto pitää paikkansa heinäkuussa 2017. Varaan oikeuden muuttaa sitä myöhemmin.

Vuodet 2016 ja 2017 numeroina

Ensin 2016:

podcastit, joita olin suoraan tekemässä ja joissa olin äänessä: 24
podcastit, joita olin suoraan tekemässä: 11
podcastit, joita olin epäsuorasti tekemässä: 35
podcastit, joissa olin vieraana: 1
videot, joissa puhuin podcasteista: 1
podcast-koulutukset ja -workshopit: 2
kerrat, jolloin puhuin radiossa podcasteista: 2
kerrat, jolloin puhuin lehdessä podcasteista: 3
elopaino joulukuussa: 84 kg

Sitten vuoden 2017 päivät, jolloin saan syödä makeaa:

2.1.
3.1.
5.1.
11.1.
17.1.
29.1.
16.2.
24.2.
20.3.
7.4.
7.5.
30.7.
19.8.
4.12.
13.12.

Tuossa on aika simppeli algoritmi, jota tosin sotkee neljä ylimääräistä päivämäärää. Tarjoan oikean tai luovimman vastauksen keksijälle… jotain. Pullaa, vaikka.

Amerikkalaisia vessaerikoisuuksia

Senhän kaikki jo tietävät, että Yhdysvalloissa vessanpöntöissä on vedenpinta kovin korkealla. Välillä sinne huljahtaa vääriä ruumiinosia, mutta ei siitä nyt enempää.

Viimeisimmällä reissullani kohtasin kaksi uutta ihmetyksen aihetta. Niistä ensimmäinen oli ravintola elikäs baari, jossa pisuaarit olivat täynnä jääkuutioita. (Puolisoni arvelee kyseessä olleen operaation, jossa yritettiin hankkiutua eroon ylimääräisistä jääkuutioista, mutta minä sanon: hogwash!)

Toinen oli hotellin automaattipönttö, joka päätti huuhdella itsensä, vaikka olin vielä ns. asioimassa ns. housut ns. kintuissa.

Että sellaisia.

Ironisen tatuoinnin mahdollisuudesta

New Uglyn hengessä aloin miettiä, olisiko mahdollista ottaa niin ruma tatuointi, että se näyttäisi melkein kaikkien mielestä kamalalta, mutta jostain löytyisi todellisia tatskaconnoisseureja, jotka ymmärtäisivät vankilapistoksilta näyttävän kuvion olevan itse asiassa todella hieno?

Kainalovaahto

On kamalan vaikea arvioida, miten paljon shampoota kuluu suihkussa. Useimmiten sitä jää jonkin verran yli ja mielestäni ainoa looginen tapa hankkiutua siitä eroon on hieroa se kehon karvaisiin kohtiin: kainaloihin, haaroväliin, joskus myös rintaan. (Minulla ei käytännöllisesti katsoen ole rintakarvoja.)

Tein eilenkin niin. Jossain vaiheessa vilkaisin itseäni sivuttain peilistä ja huomasin, että kainaloni vaahtosi kuin b-elokuvan vesikauhuinen zombie. Valtava valkoinen kuplajono, joka ylettyi melkein navan korkeudelle saakka.