Se ei sinänsä ole ongelma, koska virheenhän voi aina korjata.
Mutta: Pasi Heikura kirjoittaa, että Rangaistukseksi toimittaja Olli opettakoon harmaille aivosoluilleen kaikki suomen kielen fraasit alusta loppuun, kiitos ja näkemiin.
Eihän tuollaisen jälkeen voi enää mennä taideteosta sorkkimaan.
Hei, minä olen Olli Sulopuisto ja minulla on lehtiongelma.)
Kassiin päätyivät
Osa lehdistä on vanhoja tuttuja tai ainakin olen lukenut melkein kaikkia netistä. Mutta alkuperäinen ajatukseni oli tämä: ajattelin perustaa blogiin kuukauden lehti -osion, jossa lausuisin nerokkaan mielipiteeni yhdestä lehdestä kerrallaan. Se ei ole mikään jumalansana, vaan pikemminkin tarkoitus olisi esitellä kiinnostavia läystäkkeitä ja kuulla itse vinkkejä muilta.
Vaan mistä aloittaa? En osaa itse päättää, joten joku muu voisi päättää sen puolestani.
Näiden tuoreiden hankintojen lisäksi hyllystä löytyy erinäisiä numeroita seuraavia: Atlantic, Esquire, Vanity Fair, New Yorker, Creative Screenwriting, Fortune, Popular Mechanics, Wired ja Geek. Niitäkin saa ehdottaa.
Idea on muunnettu sarjasta elokuvaksi ja nyt Morris kerää potentiaalisia mikrorahoittajia projektilleen. Sähköpostiini tupsahti tänään seuraavanlainen tiedote:
Many people have asked us exactly what the Four Lions project is. Clearly we can’t launch the film before its been shot, but I’ve pulled together a few paragraphs from the paperwork that’s been flying around. Its shameless hype but its accurate – unlike almost everything you will have read in the press. No one who has read the script could disagree with a word here.
In three years of research, Chris Morris has spoken to terrorism experts, imams, police, secret services and hundreds of Muslims. Even those who have trained and fought jihad report the frequency of farce. At training camps young jihadis argue about honey, cry for their mums, shoot each other’s feet off, chase snakes and get thrown out for smoking. A minute into his martyrdom video, a would-be bomber looks puzzled and says “what was the question again?” On millennium eve, five jihadis set out to ram a US warship. They slipped their boat into the water and carefully stacked it with explosives. It sank.
Terrorist cells have the same group dynamics as stag parties and five a side football teams. There is conflict, friendship, misunderstanding and rivalry. Terrorism is about ideology, but it’s also about berks.Four Lions is a funny, thrilling fictional story that illuminates modern British jihad with an insight beyond anything else in our culture. It plunges us beyond seeing these young men as unfathomably alien. It undermines the folly of just wishing them away or alienating the entire culture from which they emerge. It understands how terrorism relates to testosterone. It understands jihadis as human beings. And it understands human beings as innately ridiculous. As Spinal Tap understood heavy metal and Dr Strangelove the Cold War, Four Lions understands modern British jihadis.
As for your offer, we’re hoping to set up a one click pay scheme soon. We’ll let you know.
PS Please pass this on to ten more people.
Jos kiinnostuit (and you really, really should), lähetä sähköpostia osoitteeseen fundingmentalism@warpfilms.com.
Mutta Superjail on kyllä kova haastaja:
Ja koska nyt vauhtiin pääsin, niin tässä Adventure Time:
Jos ostaa käytetyn dvdn britti-Amazonin kautta kolmannelta osapuolelta, postikulut ovat 1,79 puntaa.
Joku logiikka tässä toki on – esim. se että Amazonilla on huippu logistiikka mutta ne tahtoo silti niistää vähän ekstraa (näennäisistä) postikuluista – mutta hölömöä se nyt kuitenkin on.
About a Son: kaunis, runollinen. Ikään kuin Koyaanisqatsi, jonka musiikkina soi monologi. Ajoin ehkä konfliktia kuvan ja äänen kanssa, kun kisasivat huomiosta.
Sokurovin Aleksandra on pölyn värinen, melkein monokromaattinen. Babushka kulkee sotilastukikohdassa kuin aave. Jouset soivat melkein koko ajan. Kuvattu aidoilla tapahtumapaikoilla.
Appleseed Ex Machina: mnjoo, aktion-skifi-animea. Hirveä(sti) ekspositiota, jonnisesti asepornoa. Liian pitkä, tyhmiä juoniaukkoja & henkilöhahmoista ei kai tartte mainita. Kiinnostavinta oikeastaan se, miten rajoitetuista resursseista syntynyt anime-estetiikka toimii, kun cgi on poistanut ko. rajat.
Baader Meinhof Komplex on melkoista pikajuoksua läpi RAF:n historian. Tsekkasin pikaisesti Wikipedia-artikkelin ennen leffaan lähtöä ja suoraan sanottuna se oli melkein parempi. Elokuva on kyllä ihan komea, mutta siitä tuntuu puuttuvan tulkinta, persoonallinen näkemys tapahtumiin. Asioita ja ihmisiä vilistää ruudulla niin paljon, että ilman pohjatietoja ei meinaa pysyä perässä ja pohjatietojen kanssa ei löydy oikein mitään uutta.
Battle for Haditha: ”ihan ok”, ei erityisen oivaltava tai kurota selitystä sodan yksityiseen tai yleiseen puoleen. Dokudraamaa, ikään kuin. Leffassa käytetään diegeettisesti Ministryn Lies lies liesiä, mikä on anakronismi.
Cargo 200 kertoo, että NL:ssä elämä oli paskaa ja poliisit pahimpia rosvoja. Todella synkkä elokuva. Valkokankaalla raiskataan nainen kahdesti, mikä oli linjassa muun leffan kanssa mutta yökötti silti enemmän kuin muu väkivalta yhteensä.
Chaotic Ana jätti ristiriitaiset tunteet. Luulen, että Medemin tyyli ei vain yksinkertaisesti putoa minulle, vaikka joistain elokuvistaan olen tykännytkin. Nätti tyttö kulkee tissit paljaana ja regressoituu menneisiin elämiin. Väkivaltaa, hämmentävän saturoituja kuvia. Tekotaiteellinen olo jäi.
Vaikka Chocolate kovasti yrittää, niin kyllä Tony Jaa pätki pahiksia paljon paremmin kuin sukulaatin autistinen teinityttö.
A Complete History of My Sexual Failures on huomattavan hauska ja sympaattinen dokumenttielokuva, joka voisi hyvin lipsua pelkäksi tyhmäilyksi mutta on päähenkilön täydellisen luuseriuden takia vallan siedettävä kokemus.
Suosikkielokuvani tänä vuonna oli Darling: elegantisti kirjoitettu, horjumatta ohjattu, hyvin näytelty. Aavistuksen liioiteltu mutta ei silti karikatyyriksi mennyt tyyli. Selkeä yhteiskunnallinen pohjavire. Hauska ja melankolinen. Suosittelen.
Echo alkaa jännäri-kauhuna mutta ruuti ei ihan kestä kuivana. Toteutus tyylikäs: kultainen aurinko kuvattuna steadicamilla vastavaloon, näyttelijäpari isä-poika toimii hyvin. Pari ärsyttävää PÖÖ-säikytystä.
Gomorra: järjestäytynyt rikollisuus on raakaa, tyhmää, armotonta. Ympärillä pyörii väkeä, joka ei tajua homman luonnetta. Ulos ei pääse, jäsenetkään eivät ole turvassa. Leffan kokonaiskaari on sitä, että alussa tapetaaan ja lopussa tapetaan.
Helvetica muistuttaa katsojiaan siitä, että kirjaisimilla on väliä. Dokkarin kiinnostavinta antia on bongailla kuvituskuvissa puolisalaa vilahtavia Helvetica-tekstejä sieltä sun täältä.
Involuntary: puolenkymmentä rinnakkain juoksevaa tarinaa, jotka liittyvät yhteen temaattisesti (ei hahmoilta tai juonelta). Toteutus inhorealistinen pseudodokkari, kamera ei liiku kuin ihan muutaman kerran koko elokuvan aikana. Rajaukset usein sellaisia, ettei hahmojen kasvoja näy, kuulee vain niiden puheen ja näkee kehonkielen. Aihepiirinä kai öö sosiaalinen paine, kasvojen menettäminen, kasvojen säilyttäminen, valtavirtaa vastaan nouseminen.
Not Quite Hollywood on melko suoraan sitä mitä traileri lupaa. Ihan hauska pätkä ja yritti jopa kytkeä ozploitaation laajempaan viitekehykseen.
Sky Crawlers sisältää tosi komeaa 3d-animointia, joka ei kuitenkaan hypi silmille muusta leffasta erillisenä. Ensimmäisen kerran muistan nähneeni piirretyssä vesiroiskeen kameran linssissä jne. Melankolinen vaihtoehtotodellisuus, jossa nuoret hävittäjälentäjät käy ikuista sotaa. Sisältää animefilosofointia.
Sleep Dealer olisi ollut kova 15 vuotta sitten ja tosi kova 20 vuotta sitten, jos sillä olisi vain ollut parempi ohjaaja ja näyttelijät. Oikein perustavanlaatuiseen kyberpunk-tarinaan oli sotkettu hitunen globalisaatiokritiikkiä. Suurin ongelma oli siinä, että toteutus oli köppöinen: viiden pennin erikoisefektit, näyttelijät aika tönkköjä ja rytmi/kuvakerronta innotonta. Mutta genren traditioiden kunnioittamisesta piste.
Son of Rambow’n arvioin Kaistalla.
White Night Wedding: symppis ja nätti, paljon hauskoja/hyviä kohtauksia. Mä en tiedä, jäikö kokonaisuudesta ihan kauheasti kouraan. (Lisäksi olin jotenkin täysin unessa, koska tajusin flashback-rakenteen ehkä n. 60 minuutin kohdalla.)
Mutta ehkä myös kulttuurimme syvärakenteissa on jotain, mikä inspiroi nuoria väkivaltaan.
Jokelan ja Kauhajoen tragediat ovat kuin jatkoa monen nykyihmisen uskolle luonnonvalintaan ja vahvimpien voittoon, narsistiselle julkisuushakuisuudelle, voiman palvonnalle sekä rakkaudelle pahan tunnuksiin, joilla monet koristavat vaatteensa ja olemuksensa. Mainos- ja videokulttuurimme heijastelevat samoja mustanpuhuvia tendenssejä.
Darwinismi, tuo aikamme mustanpuhuva tendenssi, johon moni nykyihminen uskoo. Ehkä Tarmo tarkoitti sanoa jotain muuta, mutta kai kirjallisuuden professorilta saa pyytää eksaktia ilmaisua?