”I can talk to you about what you said,”I told him, ”but we don’t read back quotes. It’s the first thing you learn in journalism.
Osaisikohan joku selvittää minulle tämän eron taustaa? Suomessahan haastateltavan oikeuksiin kuuluu juurikin tieto siitä, mitä sitaatteja juttuun laitetaan ja täten mahdollisuus varmistaa niiden korrektius, kun taas Amerikassa tehdään justiinsa päinvastoin.
Clash of the Titans oli ajoittain ihan kiva (Kreikan jumaltarusto sikailevine yliolentoineen on aina viehättänyt minua enemmän kuin kristinuskon totaalisen huumorintajuton despootti-Julle), mutta se oli myös erikoistehoste-elokuva. Harva asia vanhenee nopeammin kuin erikoistehosteet elokuvissa, joten Clash vaikutti paljon 24 vuottaan vanhemmalta. Leffan ensimmäinen puolisko on varsin notkea, mutta jälkipätkä onkin sitten jäykempi kuin Gorgonin uhri. Muihin puutteisiin voidaan lukea Harryhausenin animaatio, joka ei ole yhtä vakuuttavaa kuin Jason & Argonautsissa ja klassisten näyttelijöiden törkeä tuhlaaminen jumalrooleihin; Zeusia lukuunottamatta he lähinnä seisoskelevat taustalla.
Rupan sansei: Kariosutoro no shiro ei ole huono animaatioelokuva an sich, mutta sitä ei voi olla vertaamatta Miyazakin myöhempiin tuotoksiin. Kun tämä myöhäisempi tuotanto sisältää sellaiset pätkät kuin Totoro, Porco Rosso, Mononoke ja Sen to Chihiro, on tulos selvillä jo ennen alkuvihellystä: turpiin tulee. Okei, tässä on menoa ja meininkiä, mutta hahmot eivät ole Miyazakin omia ja ehkä sen takia jäävät elokuvassa varsin pinnallisiksi. Toisekseen vauhdikas seikkailu näyttää ihan siistiltä ja mageelta, mutta kun Miyazaki on hoitanut saman homman myöhemmin kotiin vielä todella paljon siistimmin ja mageemmin. Kompletionistit katsokoon.
Gong fu menee valitettavasti Chown tuotannossa kakkoskastiin. Itse asiassa tuohon alielokuvien joukkoon kuuluvat kaikki muut näkemäni Chow-pätkät mestarillista Shaolin Socceria lukuunottamatta. Kung Fu Hustlessa, kuten Gong Fu täällä englanninkielisessä maailmassa kotoisasti tunnetaan, pitää sisällään niin draamaa kuin aitoa chop! kick! hamster style! -taisteluakin, mutta mielestäni osaset eivät muodosta yhtä täyttävää soppaa kuin edellisellä kerralla. Mikäli en pitäisi Shaolin Socceria niin suuressa arvossa, olisin hyvinkin voinut saada tästä elokuvasta enemmän irti. Nyt se jää valitettavasti pettymykset-pinoon.
Pinocchio on viimeinen kruununjalokivi Disneyn varhaisten täyspitkien joukossa. Tässä yhteydessä jalokivi on ymmärrettävä suhteellisesti — onhan leffa väliotsikon ”yritystä” alla — eli suhteessa 1950-luvun ja myöhempään tuotantoon. Pinocchion puolesta on sanottava se, että se on aivan julmetun komea. Animaatio, taustat, kaikki pelaa yhteen loistavasti. Ongelmana taas on se, että tässäkin on kyse sadusta, ja sadusta joka on kerrottu niin että tiedostavalta kaksikymppiseltä puhkeaa verisuoni päästä. (Ihan tosi, lapsille voi tehdä elokuvia ilman että ne ovat niin saakelin banaaleja!) Mutta on tämä animaationa nätimpi kuin vaikka joku Ruusunen, joten Disney-leffojen henk. koht. top 5 -listalle Pinocchio kohoaa.
Aviator on tässä keskimmäisessä kategoriassa siksi, että henkeäsalpaavan alun jälkeen se muuttuu möhköfantiksi. Möhköfantiksi, jolla on kyllä hampaita ja villi katse, mutta myös niin perhanan harmaa ja leveä perse. Perse, jonka tuijottelu puuduttaa, vaikka sitä kuinka katselisi suurelta valkokankaalta ja monikanavaäänen kanssa. Leo hoitaa homman kotiin suvereenisti, ja aina välillä Scorsese potkii leffaan vauhtia oikein kunnolla. Jo ennen ensi-iltaa kuultiin purnausta siitä, että elokuva skippaa Hughesin loppuvuodet, mutta kyllähän niihin viimeisen puolituntisen aikana viitataan. Vähän hassua oli minusta sen sijaan se, että — *** SPOILER ALERT! *** — lopun Spruce Goose -lento näyttäytyy voittona, vaikka kyseessä oli ainoa kerta, kun jättilintu jätti maan kamaran. Nillitystähän tämä on, koska biopic on aina karsintaa, mutta vaivaamaan se jäi silti.
Outo kutina takaraivossani viestii, että Slither olisi saattanut olla hyvinkin nautittava elokuva, mikäli sen olisi ohjannut joku joka tietää mitä on tekemässä. Tunnelma on nyrjähtänyt, ja non sequitureja pomppaa esiin aina muutaman minuutin välein. Ei vikaa voi oikein näyttelijöidenkään niskoille pistää, vaan enempi kyse on koko elokuvan rytmistä. IMDB:ssä joku kommentoi, että Coeneiden ohjaamana tämä olisi mestariteos. Voi olla… mutta toisaalta Coenit eivät ohjanneet Slitheriä.
Sen sijaan vähemmän mukavaa oli se, että tästä muutoksesta ei ole tiedotettu mitenkään. Satuin vain huomaamaan asian, kun telkkarissa pyörineessä mainoksessa vouhkattiin jotain (tarkalleen ottaen siinä vouhkattiin Conax-kortista DVB-C-sovittimeen, mutta suomeksi homman nimi on ”kaapelikortti”), ja menin mielenkiinnosta katsomaan kampanjan sivuille, että tarjotaanko vanhoillekin asiakkaille jotain.
Tarjotaanpa hyvinkin, nimittäin nuo uudet kanavat. Mutta annas olla, jos etsin tietoa Jyväsviestinnän sivuilta. Ei tiedotteita, ei oikeita tietoja kanavalistoissa… näemmä tuon mainoskampanjan banneri möllöttää sivun alareunassa. Toisaalta tämä toiminta on ihan hyvin linjassa firman muun häsläämisen kanssa (kaapelimodeemi toimii toisinaan, sähköposteihin ei vastata jne.).
On tää vaihtoehtoja pursuava markkinatalous hienoa.
Rebel Without A Cause on eloukuva, josta voin pinnistämällä ymmärtää, miksi se aikanaan oli niin kova juttu. Ilman ilmestymisaika-kontekstointia tämä on lähinnä koominen teos — teinien repelöinti ei ole kovinkaan repeliä (eivätkä näyttelijät näytä kovinkaan teineiltä). Sitä paitsi Plato on hervottoman rasittavaksi kirjoitettu & näytelty. Jimmy Deanissa on kyllä yritystä, ja ehdottomasti ainesta idoliksi.
Ice Station Zebra oli (IMDB:n mukaan) Howard Hughesin suosikkielokuva. Urgh. Onhan tässä välillä vähän jännitystä, mutta suurin osa ajasta kuluu katsellessa sukellusvenettä ja ihmetellessä, miten Pohjoisnavalla voi hengailla ilman pipoa. Loppukin on melkoinen antikliimaksi.
Jimmy Cagneyn gangsteriroolit ovat kuulemma legendaarisia. Okei, Angels with Dirty Faces antaa jotain osviittaa siitä, että miehellä oli coolia, mutta kun ympäröivä elokuva on niin lattea, niin lattea, että maitokahvi pursuu ulos tyhjistä silmäkuopista.
Miestä ei voi raiskata. Ei ehkä voi, mutta voi pojat kun siitä voikin tehdä tylsän elokuvan. Eniten viehätti 1970-luvun tarkkailu; vaatteet, autot, rillit… vau. Täytyy tosin mainita, että en ole nähnyt raiskaus-kosto-genren klassikoista yhtäkään (I Spit on Your Grave on jonossa odottamassa näkemistä), joten kaikupohjakin puuttuu.
Dr. Mabuse, der Spieler… ei ei ei ei ei. Kuten joskus totesin Metropoliksesta, minä en vain jaksa näitä mykkä-draamoja. Ne on kerrottu niin ylettömän hitaasti, että draama haihtuu kuin pieru Saharaan. (Hidas kerronta ei muuten ole sama asia kuin hidas rytmi. Tarkoitan mykkäleffojen hitaudella ennen kaikkea sitä, että simppelin asian viestiminen kestää minuuttitolkulla, kun katsoja tajuaa sen jo sekunnissa parissa. Vaan minkäpä sille 1920-luvun ohjaaja mahtaa, että nykykatsoja on pikkuisen nopsempi kuin aikalaiset.)
The Year of Living Dangerously yritti olla ilmeisesti yhteiskunnallisesti tiedostava draama (Killing Fields, Welcome to Sarajevo, Hotel Rwanda), mutta eipä Indonesian kuohuista paljon jäänyt meikäläiselle mieleen. Journalistisen kiemuroinnin lisäksi leffassa pelattiin erikoista kolmiodraamaa, joka toimi sinälleen ihan okei, mutta ei polttanut aivon pintaan erityisempiä muistijälkiä. Itse asiassa Master and Commanderin ekstratkin olivat kiehtovampia kuin tämä.
Ei puhuta Casshernista enää koskaan, okei?
Eittämättä on niin, että ohjaaja on — tai ainakin voi olla, vrt. ohjaaja Coppolan ja kuvaaja Willisin suhde Kummisedän kuvauksissa — tärkein taiteilija elokuvan kuvauksissa. Niinpä jotkut kriitikot ja osa ohjaajistakin jaksaa mainostaa, kuinka elokuvat ovat ensisijaisesti ohjaajien luomuksia. Sen sijaan harva kriitikko tai kapellimestari jättää säveltäjän mainitsematta konserttia arvioidessaan.
Okei, leffat muunnetaan käsikirjoituksesta filmille vain kerran, kun taas klasariralleja soitetaan aina vain uudestaan ja uudestaan. Voi olla niin, että tämä toistettavuus muuttaa kirjoittajan ja soveltajan suhdetta niin perustavanlaatuisella tavalla, että näiden kahden tapahtuman 1:1-vertailu on mahdotonta.
Jos Hollywood-leffat ovat tähtinäyttelijöiden leikkikehä, jenkkitelkkarissa kirjoittajat ovat kuninkaita. (Tai oikeastaan tuottajat, mutta ensimmäinen kirjoittaja on yleensä siellä tuottajien joukossa, ks. esim. Larry David) Eroaako televisio-ohjelman tekeminen sitten elokuvan tekemisestä niin paljon, että toisessa taidemuodossa vastuu on yksin kirjoittajan ja toisessa yksin ohjaajan?
Viime viikko: ma–to tylsästi sairaana.
Sitä edeltänyt viikko: tylsästi tenttiinlukua.
Mitä tapahtuu? Missä graduaika? Hä?
Ei se kuitenkaan tällä koneella pyöri.
Particle physicists like to say that the theory of complexity is the most exciting new thing in science in a generation, except that it has the one disadvantage of not existing.
My own work has been mostly on the theory of elementary particles, but I have never found these particles very interesting in themselves. An electron is featureless, and much like every other electron. Most of those of us who study elementary particles do so because we think that at this moment in the history of science it is the best way to discover the laws that govern all natural phenomena. Because of this special motivation, we don’t generally care whether we can calculate everything that happens to elementary particles in complicated situations, only whether we can calculate enough to check the validity of our theories.
No one can predict the details of these showers, even where the underlying theory is known, and hardly anyone cares. — — It is the laws, not the phenomena, that interest us.