M–U.
En nyt tarkoita Fritz Langin suuruudenhullua projektia, joka on siitä hauska elokuva, että se toimii paljon paremmin pikakelattuna – on meinaan kuvalukutaito kehittynyt sitten 1920-luvun. Tarkoitan tätä uudehkoa animeprojektia, joka pohjautuu Tezukan klassiseen mangaan (jota en kylläkään ole lukenut). CGI-puoli on oikein hienoa ja istuu minusta tavallaan makeasti tällaiseen art deco -tulevaisuuteen. Juonikaan ei ole Langilta lainattu, vaikka päähenkilö onkin. Toisaalta taas juoni ei ole kovin kummoinen, joten liekö sillä niin väliä. Voisi hyvin kuvitella, että tuhottoman pitkän sarjakuvan sovittaminen elokuvakäsikirjoitukseksi aiheuttaa tällaisia ongelmia. Soveltuu parhaiten hitaaseen iltapäivään.
Loppupuolella melko hektiseksikin äityvä pätkä breikkasi aikanaan eräänkin Dustin Hoffmanin. Elokuvan teemat ovat universaaleja ainakin niin pitkään kun nuoria miehiä panettaa ja ahdistaa samaan aikaan, ja niin pitkään kuin dramturgit pitävät viettelevistä vanhoista (suhteellisen vanhoista, rakas Watson) naisista. Ai niin, Se Leikkaus uima-altaasta sänkyyn on todella hieno. Ja kun sanon teemojen olevan universaaleja, tarkoitan että kyllä tämä katselua kestää vieläkin. Ei tätä aivan suotta pidetä yhtenä Hollywoodin uuden aallon pioneereista.
Hitchcock-tuntemukseni on vallan heikkoa, mutta Harry on vallan mainio sanailukomedia. Teatterin puolellehan tässä mennään, mutta kun mono- ja dialogit ovat ykkösluokkaa, niin kenelläkään ei pitäisi olla valittamista. Olen ollut ymmärtävinäni, että Hitchin jännäripuoleen kiintyneillä ihmisillä on ollut vaikeuksia käsittää tätä. Oma häviönsä, sanon minä.
Vaihteeksi ei tungeta videokasetteja massuun, nussita autokolareissa tai ammuskella virtuaaliavaruudessa. Nyt tyylilajina on maaninen jännäridraama, joka tarjoaa aina mainiolle Fiennesille mahdollisuuden 90 minuutin mutinatuokioon. Spider ei olekaan elokuvan päähenkilö paitsi kerronnallisesti. Leffa purkaa hänen lapsuusaikaisia tulkintojaan isin ja äitin toilailuista siihen malliin, että Sigmund-sedän luuranko pomppii riemuissaan. Minusta mukavinta leffassa oli se, että tulkintoja jäi auki ainakin kaksi, vaikka toinen niistä hieman heikommin kuin toinen. Toisaalta epäilen, että tämä juttu toimi paremmin kirjana. Pitänee tsekata joskus.
Satuelämäkerta japanilaisesta runoilijasta, jolla oli – jos leffaan on luottaminen – tavattoman herkkä sielu. Animaatio on yleensä hyvä keino fantasioiden välittämiseen valkokankaalle ja tälläkin kertaa onnistutaan maalaamaan sellaisia kuvia, jotka heiluvat sopivasti toden ja unen välimaastossa. Eihän tätä katsomalla opi mitään Kenji Miyazawasta, mutta vallan mielenkiintoinen kokeilu silti.
Buffy meets Matrix meets Shaolin Soccer meets Blade. Ensin vedetään vampyyrejä turpaan, sitten hölmöillään, rakastutaan ja vedetään taas verenimijöitä epäkuolleeseen nekkuun. Ja hitsi, sehän toimii! Viimeisen puolituntisen lopputaistelu on aika vakavaa vääntöä, mutta hyvä maku tästä jäi. Aivan Shaolin Soccer -luokassa ei olla, mutta paremmin tämä minulle upposi kuin Stephen Chown muut hassuttelut. Sitä paitsi Gillian Chung on söpö.
Eric Kusturica on selvästi kaatanut tähän projektiin sydänverta litrakaupalla ja aihekin on sen mukainen, Balkanin ruutitynnyrin surullisimman osan viimeinen satavuotinen. Puolenvälin paikkeilla siirrytään henkilökohtaisesta viha/rakkaussuhteesta maanalaiseen metaforaan, josta revitään loppua kohti sen luokan traagisia tehoja, että antiikin Kreikankin näytelmäkirjailijat itkisivät. Ja onhan se, perkele, pirunmoinen tarina, surullinen niin kuin vain tosielämä voi olla. En kyllä silti ole sama mieltä sen kirjoittajan kanssa, jonka mielestä Welcome to Sarajevo ei vanginnut koko homman naurettavaa kammottavuutta yhtä lailla tehokkaasti, sillä jos niistä kahdesta pitäisi valita, katsoisin mieluummin Winterbottomin elokuvan uudestaan, enkä siksi että se olisi yhtään vähemmän sydäntäsärkevä.
