Boxofficemojolla on maakohtaiset tilastot, joista näkee, kuinka paljon milläkin viikolla teattereiden lippuluukuilla on tahkottu rahaa. Suomen tapauksessa euromääriä kiinnostavampia ovat oikeastaan tiedot siitä, kuinka monessa teatterissa kukin leffa pyörii. Siitä näkee nimittäin nopeasti, että on olemassa kahdenlaista levitysstrategiaa: tosi paljon tai tosi vähän.

Vuoden megaelokuvista Potteria näytetään 70 kankaalla ja Die Hardia sekä Transformersia yli 40:llä. Vähän pidempään liikenteissä olleista elokuvista sekä Piraatteja että Ocean’sia pyöritetään yli 20:lla kankaalla, mutta sen jälkeen humpsahtaa. Monesta elokuvasta on liikkeellä yhdestä neljään kopiota, mikä tarkoittanee käytännössä, että ne voi käydä katsomassa Helsingissä, Turussa tai Tampereella.

Muu Suomi voikin sitten odotella viikkoa tai kuukausia, että leffan raapiutunut kopio ehtii periferiaan asti.

Näin loihe lausumaan Tarmo Poussu Ilta-Sanomissa:

[Die Hard 4.0:n] hurjimmatkin toimintajaksot on pääosin ”toteutettu oikeasti”: eläviä näyttelijöitä, rakennettuja lavasteita ja aitoja välineitä käyttäen. Ero pelkillä digitehosteilla pullisteleviin fantasialeffoihin on pysäyttävä. Juuri tästä konkreettisuudesta Die Hard 4.0 ammentaa voimansa.

Verrataanpa tätä elokuvan production notesien avauskappaleisiin:

In a movie season filled with CGI fantasy, LIVE FREE OR DIE HARD gets real — with real action, real humor, and the reprise of a beloved and iconic character: John McClane. –– LIVE FREE OR DIE HARD eschews computer generated fantasy for practical action set pieces.

En tarkoita, etteikö toimittaja saisi siteerata taustamateriaaleja, koska sitä vartenhan ne on tehty, mutta kenties lähdekritiikki olisi paikallaan. Mutta mistä Poussu voi tietää, mitkä osat Die Hard 4.0:n huipennuksesta on tehty koneella ja mitä kuvattu oikeasti? Muistin virkistämiseksi ko. kohtauksessa John McClane ajaa rekalla karkuun suihkuhävittäjää korotetun moottoritien alla. (Entä mitä tarkoittaa ”oikeasti toteuttamiselle” se, että Baltimore esittää elokuvassa Washingtonia?)

Koko ”oikeasti toteuttaminen” haiskahtaa vahvasti. Ilmeisesti ajatuksena on implikoida, että se on aidompaa ja täten parempaa. Mutta miten suu laitetaan, jos digiefektien olemassaoloa ei tajua tai niitä ei huomaa? Tarjoan kolme vastaesimerkkiä.

1. Analogisena elokuvantekijänä ylistetty – ja itsekin moista imagoa levittänyt – Michel Gondykään ei ole pullistelevien digiefektien yläpuolella. Siitä kertoo tämä Buzz Image -yhtiön demonauha, joka antaa osviittaa nykyaikaisessa elokuvassa käytetyn CGI:n määrästä.
2. Adaptationissa on kohtaus, jossa joukko ihmisiä joutuu autokolariin. Koska yksi stuntmiehistä tiesi kolarin olevan tulossa, hän räpäytti silmiään hermostuneesti juuri ennen iskua. Tuo silmänräpäys poistettiin jälkituotannossa. Onko lopputulos huonompi vai parempi kuin jos stuntti ei olisi räpsäyttänyt silmiään ollenkaan? Entä muuttuuko suhtautuminen kohtaukseen nyt kun tiedämme, että sitä on muokattu tietokoneella?
3. Children of Menin huippukohtaus on useita minuutteja kestävä yhtenäinen otto, jossa kamera seuraa päähenkilöitä keskellä taistelutannerta. Jossain vaiheessa kameran linssiin roiskahtaa verta, joka kuitenkin häviää, kun kamera-ajo jatkuu pihalta talon sisälle. Luulin ensin, että swaippi sisälle piilotti skarvin, mutta todellisuus on tarua ihmeempää. Kyseessä on yhtenäinen otos, jonka jälkipuoliskosta on tietokoneella siivottu veriroiskeet, koska ne kävivät liian häiritseviksi.

Ymmärrän hyvin, miksi tietokonetehosteista puhuminen saa elokuvakriitikot tipahtamaan ”aito on parempaa” -diskurssiin, koska teen sitä itsekin. Ongelma on vain siinä, että hyvin usein he ovat väärässä.