Maailman hauskimman murska-arvion kirjoittanut Anthony Lane dissasi New Yorkerissa Spider-Man 3:sta. Ei siinä mitään, sillä leffahan on huono.

Arviossaan Lane valittaa elokuvan rikkovan itse asettamiaan sääntöjä:

If ”Spider-Man 3” is a shambles, that’s because it makes the rules up as it goes along. By the end, for instance, Sandman has become the size of an office block, each swinging fist as big as a truck, his personality reduced to brutishness. I half expected him to come after Spider-Man and Mary Jane carrying a gigantic bucket and spade. By what criterion did he grow so mountainous? Is he like a Transformer, or more like a genie? The fact is that if the fantastical is to flourish it must lay down the conditions of its magic and abide by them; otherwise, we feel cheated. (Tolkien knew this better than anyone.)

Minusta taas oli aika selvää, että Hiekkamies sai kasvatettua kokoaan käyttämällä ympärillä olevaa hiekkaa. Saattaa olla, että olen poiminut tiedon sarjakuvasta, mutta kyllä se elokuvassakin selviää – ensin ollaan rekan lavalla ja myöhemmin rakennustyömaalla.

Hassua on kuitenkin se, että Hiekkamiehen koko lienee ainoita asioita, jotka esitetään kolmos-Hämiksessä vain kuvina. Yleensähään Hwd-leffoissa ensin näytetään mitä tapahtuu ja sen jälkeen sivuhenkilö vielä mainitsee siitä protagonistille (Hän tipahti jokeen!), jotta katsoja ei vahingossakaan tippuisi kärryiltä.

Sen yhden kerran kun Raimi kertoo asian vain kuvilla, New Yorkerin kriitikko tippuu kärryiltä. Se on hassua se.

Vastustan kategorisesti sitä ajatusta, jonka mukaan kulttuuriteollisuuden suoltamat maksamakkarapötkylät – elokuvat, levyt, kirjat – pitäisi arvioida numeerisesti. Perinteinen vasta-argumenttini on ”kuinka monta tähteä antaisit Raamatulle?”

(Nyt siellä takarivissä huudellaan, että ”Practise what you preach”, mutta minulla ei ollut sananvaltaa tähän asiaan Kaistalla.)

On kuitenkin ainakin yksi tilanne, joissa numeroarviosta on kiistatonta hyötyä: Netflix.

Dvd-levyjä asiakkailleen postitse vuokraavan firman tärkeintä pääomaa ovat nimittäin käyttäjien elokuville antamat arvosanat. Niiden arvo kun on siinä, että firman huippusalainen algoritmi osaa laskea, millainen filmi voisi upota leffoista X, Y ja Z pitäneeseen käyttäjään. Kyse ei ole siis niinkään teoksen arvon mittaamisesta kuin sielunveljien etsimisestä.

Toki on niin, että normaalissakin arviossa tähtien määrä on vain eräänlainen tiivistelmä, jonka avulla lukija voi yrittää verrata omaa makuaan kriitikon mieltymyksiin. Netflixin etuna on arvioiden huima määrä, mikä tekee laskelmasta ihan eri tavalla luotettavan kuin Nytin tähtipallukoiden räknääminen päässä.

Sitä paitsi minusta on paljon helpompi muodostaa mielikuva kriitikon tottumuksista, kun lukee koko jutun eikä tuijota vain niitä saaterin pallukoita. Sillä jos asiaa loogisesti ajattelee, mitä virkaa sillä tekstimassalla siinä pisteiden edessä oikein on, jos kerran kaiken voi arvottaa yhdellä numerolla?