Author Archive

Välillä kriitikkokin erehtyy

Maailman hauskimman murska-arvion kirjoittanut Anthony Lane dissasi New Yorkerissa Spider-Man 3:sta. Ei siinä mitään, sillä leffahan on huono.

Arviossaan Lane valittaa elokuvan rikkovan itse asettamiaan sääntöjä:

If ”Spider-Man 3” is a shambles, that’s because it makes the rules up as it goes along. By the end, for instance, Sandman has become the size of an office block, each swinging fist as big as a truck, his personality reduced to brutishness. I half expected him to come after Spider-Man and Mary Jane carrying a gigantic bucket and spade. By what criterion did he grow so mountainous? Is he like a Transformer, or more like a genie? The fact is that if the fantastical is to flourish it must lay down the conditions of its magic and abide by them; otherwise, we feel cheated. (Tolkien knew this better than anyone.)

Minusta taas oli aika selvää, että Hiekkamies sai kasvatettua kokoaan käyttämällä ympärillä olevaa hiekkaa. Saattaa olla, että olen poiminut tiedon sarjakuvasta, mutta kyllä se elokuvassakin selviää – ensin ollaan rekan lavalla ja myöhemmin rakennustyömaalla.

Hassua on kuitenkin se, että Hiekkamiehen koko lienee ainoita asioita, jotka esitetään kolmos-Hämiksessä vain kuvina. Yleensähään Hwd-leffoissa ensin näytetään mitä tapahtuu ja sen jälkeen sivuhenkilö vielä mainitsee siitä protagonistille (Hän tipahti jokeen!), jotta katsoja ei vahingossakaan tippuisi kärryiltä.

Sen yhden kerran kun Raimi kertoo asian vain kuvilla, New Yorkerin kriitikko tippuu kärryiltä. Se on hassua se.

Alpha Dog, The Siege, Eläville ja kuolleille, The 40 Year Old Virgin

Alpha Dog tuntuu alkavan vasta puolen tunnin kohdalla. Siinä vaiheessa nimittäin ruutuun ilmestyy pahaenteinen ”silminnäkijä 1” -teksti. Ja päähenkilöt vaihtuvat. Ja leffan teema. Kiinnostavinta leffassa on sen esittelemä valley girl ja wigger -elämäntyyli, vähiten kiinnostavaa itse elokuva. Narratiivin väliin tungetut muka-faktuaaliset haastattelut eivät tuo lisäarvoa, rikkovatpa vain leffan rytmiä. Löysäilevän alun lisäksi elokuvasta löytyy löysäilevä loppu – luulin leffan loppuvan varttia ennen kuin se oikeasti teki niin.

Lindholm oli oikeassa: The Siege on erinomainen tutkielma terrorismista ja sen vaikutuksista länsimaiseen elämäntyyliin. Agentuurit tappelevat, motiivit ovat sekavat, viranomaisten vastatoimet hankaloittavat viattomien elämää jne. Heikointa elokuvassa on oikeastaan sen viimeinen viisitoistaminuuttinen, jolloin koko homma rutistuu muutaman yksilön väliseksi kamppailuksi. Jos moisen tyylirikon on valmis kestämään, kyseessä on erittäin katsottava pätkä. (Elokuvaan sinänsä liittymättömänä ekstrabonuksena myönnän leffan esittäneelle MTV3:lle paskapisteen, koska leffa oli cropattu alkuperäisestä 2,35:1-kuvasuhteesta laajakuvatelkkarin nätisti täyttävään 1,77:1:een. Buu.)

Ymmärsinkö oikein, että vaikka Eläville ja kuolleille on ihan perhanan surullinen elokuva, lopussa taivas kuitenkin sinertää? Hannu-Pekka Björkman on aivan jumalattoman hyvä tässä, eikä Katja Kukkolassakaan mitään vikaa ole. Leffasta välittyy se, että taustalla ovat tositapahtumat, sillä vanhempien itsesyytökset laukeavat niin pienistä asioista, ettei niitä voisi keksiä.

Ennen katsomista luulin, että The 40 Year Old Virgin olisi American Pie -tyylinen ällökomedia, mutta sehän ei pitänyt lainkaan paikkaansa. Kyseessä on melkeinpä suorana draamana toteutettu vakavahenkinen komedia, jollei muutamia pissa- ja oksennusvitsejä oteta lukuun. (Minusta ne eivät istuneet ollenkaan muuhun leffaan.) Steve Carrell on hauska, Catherine Keener ihana ja Outi tunsi niin paljon myötähäpeää, ettei välillä pystynyt katsomaan. Meikä diggas.

Häiden jälkeen, Shooter, Spider-Man 3 ja Verisempi viikonloppu on arvioitu Kaistalla.

Word 224: Panegyric

Wherever possible, Hitchens writes as an oppositionist, which means that his panegyrics are delivered in the form of a bodyguard’s shove against intruders; and in this case he had decided on a book-length riposte to Alain de Botton’s ”How Proust Can Change Your Life.”

panegyric (n) : a formal expression of praise [syn: encomium, eulogy, paean, pean] – He Knew He Was Right

Palkittua yhdysvaltalaista aikakauslehtijournalismia

American Society of Magazine Editors palkitsi vuoden parhaat aikakauslehdet. Poimin voittajien listasta pikaisesti muutamia kiinnostavilta näyttäviä juttuja:

  • Christopher Hitchensin profiili: He Knew He Was Right – How a former socialist became the Iraq war’s fiercest defender (New Yorker)
  • muistokirjoitus: Oriana Fallaci and the Art of the Interview (Vanity Fair)
  • elokuvakritiikkiä: Coming to America (The Nation)
  • Beslanin koulukaappaus: The School (Esquire)
  • Inside Scientology (Rolling Stone)
  • Rules of Engagement – On November 19, 2005, in Haditha, during Kilo Company’s third tour of duty in Iraq, a land mine planted by insurgents exploded beneath a Humvee, killing a 20-year-old Marine. What happened next—the slaughter of 24 Iraqi men, women, and children—was not entirely an aberration. These actions were rooted in the very conduct of the war. (Vanity Fair)
  • The Other Side of Hate – In 2000, Zimbabwe’s dictator began kicking white farmers off their land. One man decided to stay. (GQ)
  • sotilassuvun vesan tarina: In the Sandbox (Paris Review)

Topfield ei tallenna

Tuli bugi: TF5100C lopetti ohjelmien tallentamisen. Ajatukset näkyvät ihan oikein, mutta kovalevy ei ruksuta. Päivitin nyt firmwaren uuteen versioon, saas nähdä vaikuttaako mitään.

Joka tapauksessa Big Loven ykköskauden finaalijakso meni nyt sivu suun, which is a bloody shame. Jos joku sai tuon digitoitua, saa hihkaista.

Kiva päivä

Aamu: maitoisa espresso, leipää ja sanomalehti sänkyyn tarjoiltuna.

Alkuilta: capuccino ja bagel Bistro Venlassa.

Illallinen: tournedos ja parsaa hollandaise kynttilänvalossa kotona.

Kahvilla (ja teellä) Bistro Venlassa

Töitä en saanut tehtyä juuri sentin vertaa, mutta ei kai sillä aina ole niin väliä.

Tähdistä on joskus hyötyä arvioissa

Vastustan kategorisesti sitä ajatusta, jonka mukaan kulttuuriteollisuuden suoltamat maksamakkarapötkylät – elokuvat, levyt, kirjat – pitäisi arvioida numeerisesti. Perinteinen vasta-argumenttini on ”kuinka monta tähteä antaisit Raamatulle?”

(Nyt siellä takarivissä huudellaan, että ”Practise what you preach”, mutta minulla ei ollut sananvaltaa tähän asiaan Kaistalla.)

On kuitenkin ainakin yksi tilanne, joissa numeroarviosta on kiistatonta hyötyä: Netflix.

Dvd-levyjä asiakkailleen postitse vuokraavan firman tärkeintä pääomaa ovat nimittäin käyttäjien elokuville antamat arvosanat. Niiden arvo kun on siinä, että firman huippusalainen algoritmi osaa laskea, millainen filmi voisi upota leffoista X, Y ja Z pitäneeseen käyttäjään. Kyse ei ole siis niinkään teoksen arvon mittaamisesta kuin sielunveljien etsimisestä.

Toki on niin, että normaalissakin arviossa tähtien määrä on vain eräänlainen tiivistelmä, jonka avulla lukija voi yrittää verrata omaa makuaan kriitikon mieltymyksiin. Netflixin etuna on arvioiden huima määrä, mikä tekee laskelmasta ihan eri tavalla luotettavan kuin Nytin tähtipallukoiden räknääminen päässä.

Sitä paitsi minusta on paljon helpompi muodostaa mielikuva kriitikon tottumuksista, kun lukee koko jutun eikä tuijota vain niitä saaterin pallukoita. Sillä jos asiaa loogisesti ajattelee, mitä virkaa sillä tekstimassalla siinä pisteiden edessä oikein on, jos kerran kaiken voi arvottaa yhdellä numerolla?

Minä ei kirjoita Helsingin Sanomiin*

Edit 7.5.2007: Toisin kuin Lindholm sanoo, juttu oli minusta ihan ok. Hesari-kertoja vaan töksähti.

Seuraavat ajatukset on nyysitty Ilkka Malmbergilta.

Mikä siinä on, että kun Hesarin hyvät toimittajat kirjoittavat Hesarin sivuille hyviä juttuja, niissä jutuissa seikkailee aina Helsingin Sanomat? Otetaan esimerkki tämän sunnuntain ulkomaan-sivuilta, jossa on Pekka Mykkäsen spektaakkeli Guantánamosta. Pääjuttu alkaa kuvailemalla, kuinka nuori naissotilas hermostuu kertoessaan työstään. Selvästi siis toimittaja haastattelee häntä, mutta kertoja on häivytetty näkyvistä.

Seuraavan schnittin alussa Helsingin Sanomat vierailee Guántanamon vankileirillä. Rakenne on kömpelö, etenkin kun jutun päiväyksessä möllöttää nykykäytännön mukaan joka tapauksessa Pekka Mykkäsen nimi, oikein lihavoituna vielä.

Koomiseksi tilanne muuttuu kuitenkin vasta Silminnäkijä-vinjetillä julkaistun kainalojutun kohdalla. Siinä nimittäin seikkailee minä, jota vartija tönii ja joka saa jopa oman repliikin (”Miksi sinun piti puskea minua?” kysyin.)

Vaaniiko tässä taustalla jonkinlainen linjaus, jonka mukaan uutisjutuissa kertoja ei saa olla minä, mutta silminnäkijä-jutuissa sitä jopa vaaditaan? Kun samalla sivulla on vierekkäin kaksi juttua samasta paikasta samaan aikaan saman tyypin kirjoittamana, mutta toisessa toimijana on Helsingin Sanomat ja toisessa minä, lopputulos on ihan pöhkö.

Pikalisäys: Sunnuntai-sivujen lähtöjutussa käytetty muotoilu Helsingin Sanomat kysyi näkemyksiä on ihan järkevä, koska se pohjustaa kolmen eri toimittajan tekemää haastattelukoostetta.