Jälkijättöisesti putkautan vielä bittiloosalle (niinku selluloosa mutta bittien kanssa, gedid?) vaatimattomat mielipiteeni kahdesta eläinaiheisesta elokuvasta.

Raging Bull

Robert de Niro lähestyy komediaa täysääliön Jake La Mottan roolissa. Mies on sairaalloisen mustasukkainen eikä – kuin sadussa ikään – osaa ratkoa ongelmiaan kuin nyrkkien avulla. Aika tuskaiseksi tämä menee, ja vaikkei Härkä missään nimessä ole huono elokuva, on minun hieman hankala käsittää sen suosiota muuten kuin Schraderin, De Niron, Scorsesen ja 1970-luvun Hollywoodin päättymisen kontekstissa.

Kissa kuumalla katolla

Vallan mainio elokuva tämä, kunhan onnistuu ensin naksauttamaan aivot teatraaliseen asentoon. Sillä suoraa lavasovitustahan tässä katsellaan, vaikka kuva on laaja ja in Metrocolor. Alkuperän paljastavat paitsi näyttelijöiden tukeva etunoja rytmikkäiden vuorosanojen vuoksessa, myös melko tasaisella tahdilla etenevä aika, tapahtumien rajoittuminen yhteen tilaan kerrallaan sekä tekstin sisäiset vertauskuvakerrostumat (kainalokeppiä tarvitsee useampikin henkilö useammassakin mielessä). Mutta kun näistä pikkuseikoista pääsee yli, on tarjolla pirullisen terävää dialogia, jossa on tarjolla monta hyvää pointtia ja mieleenjäävää sutkausta. Ja onhan se Taylorin Lissu ihan nätti ollut nuorena likkana.

Jälleen kerran huomaamme, että kun kirjoittamista lykkää tarpeeksi kauan, se meinaa unohtua kokonaan.

Aladdin

Siitä onkin hyvän aikaa, kun tämän viimeksi näin. Uudempi silmäys hieman himmensi muistojen hehkua, koska tällä kertaa kontekstina oli tietous Disneyn myöhempien aikojen seikkailuista sekä Japanin poikain toilailuista animaatiopuolella.

Niin että kysymys kuuluukin: kannattaako sitä Aladdinia enää katsoa? Vastaus: Miksipä ei? Kyllä tämäkin kuuluu 1990-luvun länsimaalaisten animaatioiden kärkikastiin, vaikkei muussa yhteydessä ehkä enää niin hyvältä vaikutakaan.

Dark Blue

Kurt Russell, mikä mies! Eikä elokuvakaan ole hullumpi. Kliseiden puolellehan sitä tipahdellaan pakostakin, kun pääjuonteena on hyvän poliisin ja pahan poliisin keskinäinen suhde, mutta matkaan on saatu mahdutettua myös jonkun verran harmaan sävyjä.

Joten jos unohdetaan se loppupuhe, niin onhan tämä oikein mainio poliisigenren edustaja. Ainakin parempi kuin Training Day.

Ed Wood

Ed Wood Tim Burtonin paras elokuva. Syyt listattuna ei missään erityisessä järjestyksessä.

• Ed Wood ja Martin Landau ovat erinomaisia.
• Mustavalkokuvaus on henkeäsalpaavan kaunista, erityisesti realismin sivuuttava valaisu. Upeaa.
• Käsikirjoituksessa on selkärankaa. Yleensähän Burton-setä tekee satuja, jotka ovat vain kasa kauniita kuvia.
• Kerrankin tuntuu siltä, että hra B välittää päähenkilöistään. Epäilen tämän johtuvan siitä, että molemmat ovat aidosti Burtonin idoleita. Hän esittää Woodin ja Lugosin sympaattisina hahmoina, joille ei millään tahtoisi käyvän huonosti. Itse asiassa heille ei käykään elokuvassa huonosti, vaikka tosielämässä tilanne taisi olla hieman toinen.
• Ja vaikkei tätä dokumentaariseksi oikein ilkeä väittää (katso nyt sitä Deppin näyttelemistä!), sopii moinen ylilyöntityyli B-elokuvien mestarista kertovaan elokuvaan kuin haudasta nousseet ruumiit ulkoavaruuden olentojen suunnitelmiin.

Fast and the Furious

Pohjimmaisena lötköttelevä undercover-poliisi kunnioittaa pahiksia -juonikuvio voisi olla vaikkapa Reservoir Dogsista tai City on Firestä. Jos tuo paljastus pilasi katselunautintosi, et varmaan myöskään arvannut, että elokuvan lopussa kyttä arvostaa pahis-Dieselin luottamusta enemmän kuin lakia ja päästää kaljupään karkuun.

Toisekseen: Olenhan minä kuullut elokuvallisen ajan elastisuudesta, mutta tässä pätkässä kymmenen sekuntia kestävät varttimailit venyvät jonnekin naurettavuuden rajamaille ja ylikin. Ja kun valittamisen makuun päästiin, niin entäs sitten dialogi? He’s complicated, tuumii pollari pahiksesta. Dude, I hate to break this to you, but no he ain’t.

Eikä brändinrakentaminenkaan ihan täysin onnistu, koska arvon pääosanesittäjän läsnäolo tekee tällaisesta rätinäpätkästä yhtä paljon Vin Diesel -elokuvan kuin minun presenssini jossain illanistujaisissa tekee niistä Olli Sulopuisto -bileet. Tai kääntäen: Jos lihaskimppuna olisikin ollut Heath Ledger, tekisikö se tästä Heath Ledger -elokuvan? Tuottajavetoisiahan nämä projektit ovat, eikä siinä mitään vikaa ole.

Hämmentävän tylsän pätkän olivat saaneet aikaan, kun otetaan huomioon että kyseessä on kuitenkin toimintaelokuva ralliautoilusta. Lopuksi pitää vielä valittaa siitä, miten kaikenkaikkisen turha coda tähän oli lätkäisty. Huono mikä huono.

Helmiä ja sikoja

Perttu Leppä on aika hyvä henkilöohjaaja, Lavikaisen Timo on hassu kun se näyttelee humalaista ja Helmiä & sikoja on kehnohko leffa. Hauskoja hetkiä on riittämiin ja välillä poikain toilailut koskettavat myös sydänalaa, mutta emotionaaliset tehot hukkuvat jonnekin laulujen loputtoman toiston suohon. (Jos Sydämeeni osuman sain ja Rakkauden haudalla eivät soi päässäsi kun poistut teatterista, olet onnekas. Ja mahdollisesti kuuro.)

Pitää vain toivoa, että seuraavalla kerralla joku muu tekee käsikirjoituksen, koska sitten lopputulos voi olla jotain todella hienoa.

Hours

Kylläpä vaan harmittaakin näin jälkikäteen, ettei tullut luettua Mrs Dallowaytä etukäteen. Tai no, enhän minä ole sitä vieläkään lukenut, eikä se estänyt Hoursista nauttimista. Epäilenpä vaan, että kirjan tuntemus olisi lisännyt kerrontaan vielä yhden tason lisää.

Ilkeät ihmiset kutsuvat tällaista tavaraa faux-brow– taiteeksi: vaikuttaa hankalalta (high-brow) vaikkei olekaan (faux). Oli miten oli – äskettäinen linkkini Salonissa olleeseen artikkeliin sopii tähän paremmin kuin hyvin –, minusta Hours oli erittäin nautittava. Juonet ja teemat risteilevät keskenään koko elokuvan ajan yhä kiihtyvällä tahdilla, ja vaikka ensimmäisissä kuvissa näemme Virginia Woolfin hukuttautumassa, ei leffasta silti puutu jännitystä.

Alan myös vähitellen ymmärtää, miksi Meryl Streepiä kehutaan niin paljon. Syy on yksinkertaisesti se, että parhaimmillaan Streep on todella hyvä näyttelijä (ks. lisäksi vaikkapa Adaptation).

Tiivistettynä: Vuoden parhaita draamoja, Nicole Kidmanista huolimatta.

Kahlekuningas

Kovin perinteisen tuntuinen kasvutarina 1970-luvun Torniosta osui ja upposi Olliin. Nyt vain kävi niin, että huumori, näyttelijät (jumaliste, Heikki Hela ei olekaan pelkkä pelle!), fantasian ripaus, hujaus tragiikkaa ja lämmin sydän ovat sotkeentuneet selluloidilla vallan mainioksi kokonaisuudeksi. Kyynisten ei kannata vaivautua.

Ainoa asia mikä jäi vaivaamaan oli lievä epäilys siitä, irtoaako Arto Koskisesta tämän oletettavasti omaelämäkerrallisen tarinan jälkeen mitään järjellistä. Here’s hoping.

Pieni merenneito

Periaatteessa ei ole ollenkaan hankala ymmärtää miksi tästä aikanaan tuli Disneyn ensimmäinen hitti kymmeneen vuoteen. Taustamaalaukset ovat todella hienoja ja hahmoanimaatiokin välillä erinomaista. Vapaus maanpäällisen realismin rajoitteista tarjosi ilmeisen reilusti mahdollisuuksia mielikuvituksen ulkoiluttamiseen.

Kaikesta hömppäilystään (Musketer ja Clemens retusoivat Andersenin satua ihan pikkaisen onnellisempaan suuntaan) huolimatta Merenneito on Disneyn uustuotannon parhaimmistoa. Ainakin se on parempi kuin lattea Leijonakuningas tai tylsänpulskea Notredame.

Ajatus: Kenties Disneyn piirretyt voittivat niin monta parhaan laulun Oscaria 1990-luvulla siksi, että ne olivat käytännössä musikaaleja, eikä tunnetusti konservatiivinen lautakunta tunnista muita tapoja musiikin käyttämiseen elokuvissa.

Pirates of the Caribbean

Puujalkaa en nähnyt ja iso ruksi aarteen paikkaa merkkaamassa puuttui myös, mutta muuten oli aika kova piraattimeininki kaikin puolin. Kalpja kolisteltiin, myötätuuleen seilattiin ja zombiet… öh, zombiet eivät tarvinneetkaan aivoja selviytyäkseen. Lippu, limu ja popkornia, kiitos!

Solaris

Heti kärkeen pitää varmaan rehellisyyden nimissä mainita, että minä en tajunnut Tarkovskin Solariksesta yhtikäs mitään ja nukahdin kesken. Loppuun pääsin vasta toisella katseluyrityksellä. Kirjakin on lukematta.

Tämän pohjustuksen jälkeen lienee soveliasta sitten kertoa, että minusta Soderberghin versio on paljon parempi elokuvana. Teemaksi on vaihdettu parisuhteen henkiinherättäminen sellaisella astetta konkreettisemmalla tavalla, ja soppa on maustettu todella kauniilla kuvamaailmalla. Näyttelijäsuoritukset eivät ole mitenkään erityisen hyviä, eikä tämä ole scifiä kuin ympäristönsä puolesta. Vaan niinhän sitä on Utopian ajoista tehty: Käsitellään nykyajan ongelmia mutta hämätään vaihtamalla puitteet tulevaisuuteen.

Kestää oikein mainiosti ainakin sen yhden katselukerran.

Terminator 3

Jaajaa. Kauheiden odotusten alla musertui hieman jopa tuhoutumaton terminaattorikin, ovathan edeltäjänsä sentään tulevan kuvernöörin hienoimpia tuotteita.

Kyllä, käytän hieno-sanaa tässä yhteydessä täysin ironiattomasti. Hitto soikoon, 1980-luvun paras toimintaelokuva eli Aliens on kuitenkin James Cameronin käsialaa, joten ei Terskoistakaan (heh heh) voi olla täysin pitämättä.

Hyvää: Rahaa palaa niin maan perkeleesti, kun mimminaattori pistää Isolla Autolla Losia matalaksi. Kyllä älytön rytinä on aina älytöntä rytinää.

Huonoa: Kun kävelee ulos teatterista, ei päässä ole mitään. Niin ja Claire Danes oli söpömpi nuorempana.

T3-PS: Kakkoskatsaukset Matrix Reloadediin ja X-Men 2:een osoittivat, että Matrix todellakin suhtautui itseensä aivan liian vakavasti ja mutanttien reissu on edelleen tämän vuoden paras toimintaleffa.

M–U.

Metropolis

En nyt tarkoita Fritz Langin suuruudenhullua projektia, joka on siitä hauska elokuva, että se toimii paljon paremmin pikakelattuna – on meinaan kuvalukutaito kehittynyt sitten 1920-luvun. Tarkoitan tätä uudehkoa animeprojektia, joka pohjautuu Tezukan klassiseen mangaan (jota en kylläkään ole lukenut). CGI-puoli on oikein hienoa ja istuu minusta tavallaan makeasti tällaiseen art deco -tulevaisuuteen. Juonikaan ei ole Langilta lainattu, vaikka päähenkilö onkin. Toisaalta taas juoni ei ole kovin kummoinen, joten liekö sillä niin väliä. Voisi hyvin kuvitella, että tuhottoman pitkän sarjakuvan sovittaminen elokuvakäsikirjoitukseksi aiheuttaa tällaisia ongelmia. Soveltuu parhaiten hitaaseen iltapäivään.

Miehuuskoe

Loppupuolella melko hektiseksikin äityvä pätkä breikkasi aikanaan eräänkin Dustin Hoffmanin. Elokuvan teemat ovat universaaleja ainakin niin pitkään kun nuoria miehiä panettaa ja ahdistaa samaan aikaan, ja niin pitkään kuin dramturgit pitävät viettelevistä vanhoista (suhteellisen vanhoista, rakas Watson) naisista. Ai niin, Se Leikkaus uima-altaasta sänkyyn on todella hieno. Ja kun sanon teemojen olevan universaaleja, tarkoitan että kyllä tämä katselua kestää vieläkin. Ei tätä aivan suotta pidetä yhtenä Hollywoodin uuden aallon pioneereista.

Mutta… kuka murhasi Harryn?

Hitchcock-tuntemukseni on vallan heikkoa, mutta Harry on vallan mainio sanailukomedia. Teatterin puolellehan tässä mennään, mutta kun mono- ja dialogit ovat ykkösluokkaa, niin kenelläkään ei pitäisi olla valittamista. Olen ollut ymmärtävinäni, että Hitchin jännäripuoleen kiintyneillä ihmisillä on ollut vaikeuksia käsittää tätä. Oma häviönsä, sanon minä.

Spider

Vaihteeksi ei tungeta videokasetteja massuun, nussita autokolareissa tai ammuskella virtuaaliavaruudessa. Nyt tyylilajina on maaninen jännäridraama, joka tarjoaa aina mainiolle Fiennesille mahdollisuuden 90 minuutin mutinatuokioon. Spider ei olekaan elokuvan päähenkilö paitsi kerronnallisesti. Leffa purkaa hänen lapsuusaikaisia tulkintojaan isin ja äitin toilailuista siihen malliin, että Sigmund-sedän luuranko pomppii riemuissaan. Minusta mukavinta leffassa oli se, että tulkintoja jäi auki ainakin kaksi, vaikka toinen niistä hieman heikommin kuin toinen. Toisaalta epäilen, että tämä juttu toimi paremmin kirjana. Pitänee tsekata joskus.

Spring and Chaos

Satuelämäkerta japanilaisesta runoilijasta, jolla oli – jos leffaan on luottaminen – tavattoman herkkä sielu. Animaatio on yleensä hyvä keino fantasioiden välittämiseen valkokankaalle ja tälläkin kertaa onnistutaan maalaamaan sellaisia kuvia, jotka heiluvat sopivasti toden ja unen välimaastossa. Eihän tätä katsomalla opi mitään Kenji Miyazawasta, mutta vallan mielenkiintoinen kokeilu silti.

Twins Effect

Buffy meets Matrix meets Shaolin Soccer meets Blade. Ensin vedetään vampyyrejä turpaan, sitten hölmöillään, rakastutaan ja vedetään taas verenimijöitä epäkuolleeseen nekkuun. Ja hitsi, sehän toimii! Viimeisen puolituntisen lopputaistelu on aika vakavaa vääntöä, mutta hyvä maku tästä jäi. Aivan Shaolin Soccer -luokassa ei olla, mutta paremmin tämä minulle upposi kuin Stephen Chown muut hassuttelut. Sitä paitsi Gillian Chung on söpö.

Underground

Eric Kusturica on selvästi kaatanut tähän projektiin sydänverta litrakaupalla ja aihekin on sen mukainen, Balkanin ruutitynnyrin surullisimman osan viimeinen satavuotinen. Puolenvälin paikkeilla siirrytään henkilökohtaisesta viha/rakkaussuhteesta maanalaiseen metaforaan, josta revitään loppua kohti sen luokan traagisia tehoja, että antiikin Kreikankin näytelmäkirjailijat itkisivät. Ja onhan se, perkele, pirunmoinen tarina, surullinen niin kuin vain tosielämä voi olla. En kyllä silti ole sama mieltä sen kirjoittajan kanssa, jonka mielestä Welcome to Sarajevo ei vanginnut koko homman naurettavaa kammottavuutta yhtä lailla tehokkaasti, sillä jos niistä kahdesta pitäisi valita, katsoisin mieluummin Winterbottomin elokuvan uudestaan, enkä siksi että se olisi yhtään vähemmän sydäntäsärkevä.

A–B.

Adaptation

Onko se parempi kuin Being John Malkovich? Jaa-a, paha sanoa, mutta ainakaan se ei ole huonompi. Neljä mainiota pääosanesittäjää (kaksi Cagea, tietenkin), loistava käsikirjoitus ja metakerrontaa parin viikon tarpeisiin. Toinen katsontakerta oli aivan ehdoton, sillä vaikka tiesin toki jujun jo nähdessäni pätkän teatterissa, ei kaikkeen silti ehtinyt kiinnittää huomiota.

Annie Hall

Ensinnäkin, Annie Hall on parempi kuin Manhattan. Toisekseen, elokuva on kuvattu todella kauniisti, mikä ei varsinaisesti ole ihme, koska Willis oli DoP:nä. Kolmannekseen, vitsitiheys on uskomaton: Hello? I forgot my mantra, Walkenin automonologi, Uh, I’m very shallow and empty and I have no ideas and nothing interesting to say, Hey, don’t knock masturbation. It’s sex with someone I love ja niin edelleen. Neljänneksi, Diane Keaton on aivan loistava. Viidenneksi, myös draama-puoli toimii. Summa summarum: Ihana, ihana elokuva.

Barton Fink

Coenien Fargoa-edeltänyttä-elokuvaa-edeltänyt-elokuva edustaa poikien tuotannon hämyisempää päätä. Realistisella mallilla tätä ei saa selitettyä niin millään, ja yleissävykin on ehkä hitusen synkempi kuin ihmekaksosilla keskimäärin. Kun mainitsin mieluisimpien kuvien sijoittuvan Miller’s Crossingin ja Fargon väliin, en ollut vielä nähnyt Finkkiä. Toki elokuvasta löytyy yksi tapporepliikki, nimittäin Finkin Sex? He’s a man! We wrestled! Nyt jälkikäteen sijoittaisin sen samaan kategoriaan O Brotherin ja Man Who Wasn’t Theren kanssa, ne kun ovat molemmat konseptipainotteisia, enkä siis tykännyt niistä mitenkään ältsisti, älyllisellä tasolla lähinnä.

Basic

McTiernanin jännärin (vaikka ehkä trillereiden yhteydessä olisi asiallista mainita myös käsikirjoittaja… okei), McTiernanin ja Vanderbiltin jännärin eka puolisko on aika mainio, sen jälkeen tahti hidastuu ja viimeisen vartin aikana narut vedetään koneesta tulleen jumalan avulla niin solmuun, ettei kenelläkään ole enää kivaa. Not without its merits, tho’.

Blood Simple

Coenien esikoinen on kohtalaisen onnistunut film noir -pastissi. Pojat ovat palanneet samaan genreen tai sen reunamaille myöhemminkin, mutta keskeisimmät elementit ovat jo kasassa: groteski huumori, möhlätyt rikokset ja paksu, paksu aksentti. Toki halpuus näkyy ja kuuluu jossain, mutta on tällä viehätyksensä vielä 20 vuotta valmistumisen jälkeenkin, olipa sitten Coen-fani eli ei.

Merkintöjä heinä- ja elokuulta.

28 Days Later

En vaan tykkää siitä miltä digivideo näyttää. Zombieleffana ihan ok, jossain määrin ennalta-arvattava vaan niinhän ne kaikki. Kuvat tyhjästä Lontoosta ovat juuri niin hienoja kuin on annettu ymmärtää.

Cabaret

Mielipiteeni perinteisistä musikaaleista ei ole koskaan ollut kovinkaan korkea, eikä Cabaret’n näkeminen ainakaan nostanut sitä. Näytelmäosiot ovat melko pätevästi tehtyjä ja kehyskertomus on mielenkiintoinen, mutta a) laulut eivät linkity tarinankerrontaan kovinkaan mielenkiintoisesti ja b) natsismi-aspekti ryssitään (heh heh) aika totaalisesti.

Final Destination 2

Hieno yhdistelmä Wallace &amp Gromit -tyyppistä vekotinrakentelua ja veristä teinikauhua. Juoniosiot ovat tietenkin aivan turhia, mutta puolenkymmentä gore-kohtausta toimivat itse asiassa vallan mainiosti.

God of Cookery

Pataan tarvitaan: pari kakkavitsiä, paljon naamanvääntelyä, hieman kung fua. Kypsennetään 90 minuuttia. Lopputulos: Ei yhtä hyvä kuin Shaolin Soccer. Mutta toisaalta, mikäpä olisi?

Happiness of the Katakuris

Jaa-a. Ilmeisesti järjettömän hieno konsepti (kauhu-komedia-musikaali-savianimaatio) voi sittenkin johtaa ala-arvoiseen lopputulokseen. Sillä puolivälissä elokuvaa mielenkiintoni loppui kokonaan.

Hudsucker Proxy

Minun mielestäni Coenin veljesten paras kausi alkaa Miller’s Crossingista ja päättyy Fargoon. Juuri siltä väliltä löytyy myös Hudsucker Proxy, tajuntaalaajentavan hienosti suunniteltu, rakennettu ja kuvattu komedia kafkalaisesta yrityksestä. Joku voisi pitää päähenkilöitä tylsinä, eikä olisi aivan väärässä. Toisaalta taas pastisseina ja pilakuvina he ovat loistavia.

Human Traffic

Kyllähän minä sen ymmärrän, että klubbailusta kertovassa elokuvassa ei paljon ulkomaailmaa näytetä, mutta Human Traffic olisi voinut tapahtua Cardiffin sijaan ihan missä tahansa muualla. Leffasta löytyy muutama hieno elokuvatekninen osuus, mutta hönöjen monologit ovat pääasiallisesti tylsiä.

Spun

Musiikkivideo-ohjaaja Åkerlundin esikoispitkä lainaa reilusti Requiem For A Dreamia ja kaikkia koskaan tehtyjä huumehölmöilyrainoja. Kaikessa ylettömyydessään (leikkausleikkausleikkaus) ihan hauska viimeistä kolmasosaansa lukuunottamatta. Kun ei ole draaman kaarta kannattamassa koko leffaa, niin ei ole.

Treasure Planet

Paradoksaalisesti CGI:n käyttö piirretyissä elokuvissa vie ne lähemmäksi perinteisiä toimintaelokuvia, koska niissäkin käytetään tietokoneella luotuja efektejä. Niinpä tässäkin tapauksessa käsiin jää latteahko seikkailuelokuva, jonka päähenkilöt vain sattuvat olemaan piirrettyjä. Sisältää standardiannoksen Disneyn perhesoopaa, ja päähenkilö-teini on ihan käsittämättömän ärsyttävä.

Undercover Brother

Ollakseen komedia näyttelijöillä on turhan usein luvattoman huono ajoitus, mutta muutama läppä osuu ja uppoaa. Dave Chappelle on hauska.

Seuraavassa tiivistelmät parin viime viikon elokuvasuoritteista. Jos olet laiska, lue vain ensimmäinen sana, jos viitseliäs, koko kappale.

Bruce Almighty

Ei. Jim Carrey yrittää olla hassunhauska, romanttinen ja filosofinen, mutta lopputulos on lähinnä kaikkien komponenttiensa negaatio. Jonkun verran hubaa kaikkivaltiudesta erottaa, mutta parisuhdeasiat on hoidettu sutaisten (kaksi kohtausta onnellista eloa ja sitten tuleekin jo kriisi), jumalkompleksista puhumattakaan, sen sisältö kun voidaan tiivistää seuraaviin kahteen repliikkiin:
Bruce: Jumalana olo ei olekaan helppoa.
Jehova: Ei.

City of God

Kyllä. Tämän vuoden Amores Perros, sanottiin, vaikka leffa ei tule edes samasta paikasta. Vertauksessa olikin kai enempi kyse tyylilajista, ja sen suhteen nämä kaksi ovat kyllä aika samaa maata. Varsin energisesti kuvattu ja leikattu slummikuvaus on kyllä vetävä, mutta mielestäni ei – toisin kuin moni on hehkuttanut – mitenkään mullistava. Swaggeria kyllä löytyy.

Die Another Day

Kyllä. Hot dammit, tämähän oli hyvää kamaa, siis omassa lajissaan. Parin edellisen Bondin väsymyksestä on nyt päästy eroon, vaan eipä vanhasta franchisesta olekaan enää jäljellä kuin nimi. Kaksimielisyydet ovat aika yksiselitteisiä, mutta kyllä se ralliskaba jäätiköllä oli ihan hieno. Tarjoilija, popkornia ja kolajuomaa, kiitos!

Hulk

Ei. Ang Leen sinemaattinen kirves karahti kiveen, kun mies otti vihreän jättiläisen harteilleen. Hulk-sarjakuvissa draamasta ovat yleensä huolehtineet sivuhahmot, kun pääjehu on keskittynyt siihen mitä tekee parhaiten, eli asioiden rikkomiseen. Nyt väännetään draamaa tukahdetetuista muistoista ja isien synneistä, mikä saa varmaan sen yhden wieniläisen partamiehen myhäilemään haudassaan. Lopputulos on kuitenkin toimintapläjäykseksi melko lailla liian pitkä, eikä Hulk smash! -osastoakaan löydy tarpeeksi. Tämän kesän mättöpätkistä paras on siis yhäkin X-Men 2.

Nightbreed

Ei. Sovitaanko Clive niin, että tästedes kirjoittelet vaan niitä splattisnovellejasi mutta jätät elokuvien ohjaamisen muille? Saat kyllä poiketa puvustamon ja lavastuksen puolella, koska se sinulta selvästi sujuu. Mutta Clive, ei enää tehdä tämmöisiä jättipökäleitä, jooko? Menee vain rahat hukkaan sinulta ja minulta.

Storytelling

Kyllä. Hutaistun oloinen kaksiosainen Solondzilta. Mukana ovat kyllä kaikki ne elementit, joihin Happinessissa ihastui (raivokas dialogi ja maailman suurimmat luuserit pääosissa), mutta hieman ohuksi tämä soppa tuntuu jäävän. Tiivistettynä: Dilemmat esitellään muttei käsitellä. Sitä paitsi kun elokuvantekijä sojottaa syyttävällä sormellaan yleisöään kohti elokuvansa sisällä, on siinä sellaista tunnistuksen tuskaa, ettei paremmasta väliä.

The Day the Earth Stood Still

Kyllä. Älykkääksikin mainitun 1950-lukuisen scifi-pätkän juoni on melko lähellä nyky-Jenkkilän toimintamallia: Supervalta saapuu pakottamaan keskenään kränäilevät kansallisvaltiot rauhaan. Mustavalkokuvaus on melko jykevää, valoista ja varjoista on realismi kaukana. Näyttelijätkin ovat sitä ylitseampuvan teatterisuuntauksen satoa, joka nykykatsojan silmään pistää kuin pahempikin malka, mutta on tällä hiukkasen arvoa myös historiallisesta kontekstistaan erotettuna.

Lilja 4-ever

Kyllä. Siitä lähdetään, että jos leffassa soi Rammstein, ei ihan kaikki voi mennä vikaan (paitsi XXX:ssä). Tekisi mieleni kuvailla tätä elokuvaa voimasanan avulla, joten kokeillaanpas: Moodyssonia ahdistaa ihan vitusti. Leffan parhaimpina – eli pahimpina – hetkinä se ahdistus välittyy katsojalle asti vakuuttavasti. Venäjänvirolaisen Liljan lapsenusko parempaan elämään jossain muualla, umpi-itsekäs äiti ja säälittävä ystävä kutovat kokonaisuudesta täydellisen toivottoman. Raiskausmontaasi on kaikessa inhottavuudessaan erityisen onnistunut. Minua kyllä rassaa se, että Dirty Pretty Thingsin tapaan aivan lopussa katsojalle tarjotaan helpotusta, kun jotenkin tuntuu, että tosielämässä häpi end olisi pelkkää unelmaa.

Lolita

Kyllä.

1. Peter Sellers on aina hauska.
2. Se kohtaus, jossa Humbert Humbert makaa kylvyssä vaimonsa kuoleman jälkeen, on erityisen hauska.
3. Muuten taitaa tämänkin leffan arvo livahtaa enempi tuonne nostalgian puolelle ja osaksi mestari-auteurin curriculum vitaeta, kun ei se aivan omilla jaloillaan jaksa seistä.

Vaan tuo lienee tarpeeksi elokuvista pieneksi toviksi, minä menen tuulettimen viereen lukemaan. Alkaa jo nolottaa se, että samat kirjat roikkuvat tuossa luettavina-väliotsikon alla jo kolmatta kuukautta.

Jälkijättöistä analyysiä tämän viikon mainioista ’kuvista*.

The Thin Red Line

Eräs Hollywoodin 1970-luvun suurista ohjaajalupauksista oli Terrence Malick. Mies katosi vain muutaman elokuvan tehtyään limboon, josta hän kipusi takaisin elokuvaihmisten ilmoille vasta 1990-luvun lopussa tämän elokuvan kanssa.

Ja melkoinen paluu se onkin. TRL on hidastempoinen, pohdiskeleva elokuva. Silmiinpistävintä on sen kauneus – uskomattoman hienot kuvat puista, eläimistä ja auringonvalosta ovat hienointa cinematografiaa aikoihin. Hans Zimmerin säveltämä soundtrack on upea, varmasti miehen paras työ vuosiin.

Elokuva seuraa kymmeniä eri hahmoja, eikä kukaan nouse keskipisteeksi. Selväpiirteistä tarinaakaan ei ole, vaan pikemminkin siirrytään tunnelmasta toiseen, taistelusta koralliriutalle. Kaikesta tästä seuraa, että TRL ei taatusti ole kaikkien makuun. Se ei suinkaan ole täydellinen, mutta jos haet kaunista, mietiskelevää kollaasia, tämä kolmetuntinen palkitsee.

(Muut arviot: Nyt, Observer, Amazon, NY Times, New Yorker, Salon)

Manhattan

Woody Allenin kultakauden filmeihin kuuluva Manhattan vastaa täydellisesti stereotypiaa Allen-elokuvasta. Dialogi on terävää, absurdin laitamilla heiluvaa ja välillä sen toiselle puolelle lipsahtavaa, vaikka henkilöt ja tapahtumat pitävät jalkansa tiukasti New Yorkin kamaralla.

Kaikki päähenkilöt ovat kuin syntyneet rooleihinsa, juonesta on turha puhua ja maailma on täynnä sekä onnetonta että onnellista rakkautta. Mustavalkokuvaus on päätähuimaavaa. Elokuvan ensimmäiset 20 minuuttia ovat sellaista silmäkarkkia, jota ei monesti tämän enää ole monokromisena filmille vangittu.

Ehdottoman suositeltava auteur-pätkä.

(Muut arviot: Amazon, NY Times)

Hitch Hiker’s Guide to the Galaxy

Ai hitsi, kyllä nyt nolottaa ihan edesmenneen Adams-sedän puolesta. HGTG:n televisioversio on nimittäin huonoin sovitus, johon olen törmännyt. Sekä Beebin alkuperäinen radiokuunnelma että Ylen tuoreempi versio aiheesta ovat molemmat edelleen täysin pätevää kamaa, eikä niille tarvitse antaa minkäänlaista aikatasoitusta. Samoin itse kirjat, ainakin ensimmäiset osat, ovat erittäin hauskasti kirjoitettua skifiparodiaa.

Tämä kasarikammotus on sen sijaan hidas, ruman näköinen ja – mikä pahinta – tämän seurauksena suurimman osan ajasta täydellisen epähauska. Zaphodin kakkospää… ei, en voi kirjoittaa aiheesta enempää. En suosittele edes fanimielessä.

(Muut arviot: Amazon)

Anime-PS: Katsoin viime yönä kaksi jaksoa Serial Experiments Lainia ja se oli niin vaikuttava, että päätin ostaa koko höskän DVD:llä. Irtoaa jenkki-Amazonista posteineen 30 dollarin hintaan, hopi hopi ostamaan. Mainittakoon vielä samaan hengenvetoon, että sellainen anime-sarja kuin Soultaker kannattaa kiertää ainakin poronkuseman päästä.

*: Eikö muuten ole ärsyttävä anglismi tuo heittomerkin käyttö osoittamaan puuttuvaa sanaa yhdyssanan alussa?

Yhteenveto parin edellisen päivän audiovisuaalisista kokeiluista.

Spartacus

Herranen aika kun sillä on kestoa! Mutta omituisinta on se, ettei elokuva silti tunnu hitaalta, ainoastaan pitkältä. Melkoista patsasteluahan tämä(kin) pahimmillaan on. Toisaalta taas roomalaisten selkäänpuukotukset ovat oikein maittavaa kamaa ja leffan parasta antia yhdessä sairaalloisen suuren taistelukohtauksen kanssa.

Minusta on vain aika omituista, että ensin kymmenentuhatta ihmistä taistelee viisi minuuttia ruudulla ja sitten leikataan taistelunjälkeiseen kuvaan, jossa hävinneet jo istuskelevat kahleissa. Tai sitten en vain seurannut kovinkaan tarkkaan.

(Muut arviot: Amazon.com, Nyt, NY Times)

Comedian

Mainio dokumentti stand up -koomikon arjesta Yhdysvalloissa. Toisena tarkkailukohteena on Jerry Seinfeld, joka yrittää paluuta klubikiertueille, toisena taas Orny Adams, joka yrittää läpimurtoa samoille areenoille. Molempia hermostuttaa niin maan perusteellisesti, joskin aivan eri syistä. Kevyellä kalustolla kuvatussa dokkarissa roikutaan kärpäsenä katolla niin savuisissa New Yorkin klubeissa kuin Late Night -ohjelmien lavasteissakin.

On turha odottaa, että tämän pätkän ääressä pääsisi röhöttämään ääneen (Sonja lukittautui vessaan viiden minuutin kohdalla). Sen sijaan meille stand up -maailmasta kiinnostuneille mutta maailman laidalla asuville ihmisille tarjolla on naseva kuvaus koomikon työtahdista, epävarmuudesta, taustatyöstä, voiton hetkistä ja tietenkin ihmisten naurattamisesta.

(Muut arviot: NY Times)

Animatrix

Wau. Olisipa Matrix Reloaded ollut yhtä hyvä. Loistavaa kuvallista oivallusta, kokeilua, melkein esseetyylisiä tarinoita ja mainio valikoima erilaisia animetyylejä: luonnosmainen, tarkka tietokoneanimaatio, graafisen harmaa ja niin edelleen.

Minusta nykyaikaisten visuaalisten erikoisefektien paradoksi on siinä, että niillä pyritään matkimaan todellisuutta, kun fantastisen tai surreaalisen luominen olisi paljon kiinnostavampaa. Animaatiokin kompastuu välillä samaan pulmaa, kuten kävi hyvin ilmi siitä Final Fantasy -pökäleestä (’Final Fantasy’ is the first film with human leads played by nonactors, if you don’t count ’Pearl Harbor’ – NY Times), jota ihmiset humalapäissään nimittävät joskus elokuvaksi. Animatrix sen sijaan heittää ruudulle juuri sellaisia kuvia, joita ei oikeiden ihmisten avulla saada aikaan, ainakaan vielä.

Aihetta sivuten Ilkka Kokkarinen epäili, että niinköhän seuraavaksi pyritään realistisiin toimintakohtauksiin vastapainona täysin yli äyräittensä paisuneelle supersankaritappelemiselle. Epäilen moista suunnanmuutosta, sillä bullet time on semmoinen toimintaelokuvan megatrendi, josta ei ihan heti päästä. Tätä näkemystä vahvistaa melko lailla mm. Charlien Enkelit 2 -elokuvan traileri sekä saman leffan kuvamateriaalista pääosin kokoon parsittu Pinkin musiikkivideo.

(Muut arviot: Nyt)

PS: Aiheeseen liittyy erittäin etäisesti se, että New York Timesissä oli artikkeli digifilmien kehittämisestä. (Tajusin juuri nyt vasta äsken, että tuo sanapari voi kuulostaa oudolta.) Toisaalta Alex Cox ei tykkää Hollywoodista ja on sitä mieltä, että digifilmi ei ole hyvä idea.

Director Stephen Frears and screenwriter Steven Knight joined forces in creating Dirty Pretty Things, a powerful, realistic drama about the undersides of contemporary Britain, immigration, poverty, and suppression.

The plot is simple yet gripping. To it’s advantage it must be said that it doesn’t feel contrived at all, except for the ending (which I’m not giving away). The acting is top-notch. For once a non-Briton speaks like a real person, and not like an Etonian with a lousy dialect coach, although it must be noted that Audrie Tautou (of Amelié fame) doesn’t speak like a Greek but rather like some generic European. Still, she’s good.

There’s a certain urgency to the movie because of the themes. It would seem that British cinema – though the Britishness of this production might be argued over; after all it’s produced by Miramax – are taking issue with immigration which clearly needs to be done now, before xenophobia completely overtakes the UK; and believe me, it’s happening alright.

Ultimately, though, the viewer gets off the hook too easily. The finale has a certain poetic justice, doubly so because I felt betrayed by it. It’s not simplistic, but it does convey a sense of closure at which the earlier movie has not pointed at. The verdict: naive but moving. Go see it.

Rating: € € €

Voi pojat, onpa lörähtänyt löysä kakki Spiken pöksyyn. Herran uusin sätkä (silmää alkutekstit tarkkaan, niin huomaat että siinä tosiaan lukee ”a Spike Lee joint”) 25th Hour on nimittäin semmoista pössyttelymatskua, että ei kehnommasta väliä.

Paperilla homma vaikuttaa erinomaisen toimivalta. Pääosaa esittää Edward Norton, ehkä paras pretty boy -näyttelijä tällä hetkellä, sivuosassa aina luotettava Philip Seymor Hoffman ja tukijoukkoina vielä Brian Cox, Barry Pepper, Anna Paquin ja Rosario Dawson. On hyvä konsepti, jossa vankilaan tuomittu mies viettää viimeistä vapaata iltaansa ja yrittää laittaa elämänsä järjestykseen. On New York, jota Lee eittämättä rakastaa eikä epäröi esitellä rakkauttaan filmillä.

Mutta yhtäkkiä sulkijalihas pettää ja homma kaatuu käsiin. Moraalisia dilemmoja ei juurikaan ole, ellei mukaan lasketa sitä, että sympaattinen päähenkilö on huumekauppias. Coxilla on elokuvassa kaksi kohtausta, joista ensimmäinen on mitäänsanomaton ja toinen epäonnistunut. Pepper on uskottava high flyerinä, mutta epätoivoon miehen näyttelijäntaidot eivät veny. Dawson lähinnä näyttää kauniilta, ja Norton vetää normaalia pirun coolia rooliaan. Valopilkut ovat Paquin, joka on varsin mainio töhelönä teininä, sekä tietenkin maailman ihanin luuseri eli Hoffman, joka kerää pisteet kotiin jälleen kerran. Vaan siihen se jää – teemat ovat suuria mutta niistä saadaan kovin vähän irti. Ja miksi, oi miksi, Spike näyttää eräät tapahtumat kahdesti tapahtumat kahdesti? Kyseessä on aivan turha ja todella ärsyttävä kikka ärsyttävä kikka.

Kun pökäle valuu lahjetta alas, on vähän aikaa kovin lämmin olo, mutta loppujen lopuksi saldona on vain paha haju. Tai Sonjan sanoin: Mutta kun se traileri oli niin hyvä. Mitä tästä opimme? Elokuvatrailereihin ei tule luottaa.