Tarkoitus oli mennä katsomaan The Streetsin keikka, vaan toisin kävi. Skinner oli kavereineen buukattu esiintymään festivaalin isoimpaan telttaan, joka toden totta on iso. Koska paikka oli aivan täynnä, yritin löytää sopivan kuuntelukohdan teltan ulkopuolelta. Aluksi luulin onnistuneeni, sillä näin paikaltani toisen videoskriineistä. Mutta sitten ongelmat alkoivat.

Suurin ongelma on siinä, että vaikka teltta on valtava, sen ympärillä ei ole juurikaan tilaa. Ahtaat kulkuväylät olivat pian tukossa ihmisistä, ja vähän ajan kuluttua paikallaan pysytteleminen kävi mahdottomaksi. Oli pakko mennä virran mukana, ettei olisi litistynyt. Jonkinlainen suvantokohta löytyi muutaman kymmenen metrin päästä, joten jäin siihen nököttämään.

En kuitenkaan malttanut pysytellä paikoillani kovin pitkään, sillä toinen ongelma kävi ylitsepääsemättömäksi. Teltta nimittäin vangitsee äänen varsin hyvin. Se on hyvä, jos tahtoo järjestää ohjelmaa vierekkäsiillä lavoilla samaan aikaan — eivätpä sotke toisiaan. Mutta se on huonompi juttu silloin, kun kangastemppeliin ei mahdu sisälle, mutta tahtoisi silti kuunnella, mitä siellä tapahtuu. Ongelma korostui Streetsin tapauksessa, sillä vaikka musiikki erottuikin jotenkin, sanat menivät aivan puuroksi. Ja se on räpäytyksen kohdalla tylsä homma se.

Joten menin sitten kuuntelemaan Death Cab For Cutieta, joka olikin varsin mainio. Teltta oli saapuessani jo sen verran täynnä, että jättäydyin suosiolla reilusti ulkopuolella. Kävin kylläkin keikan loppupuolella vilkaisemassa, miltä äijien rokkaaminen näyttää, mutta suurimman osan ajasta keskityin kuuntelemiseen. Gibbardin laulu oli varsin sympaattista. Hänen äänensä ei ole kovin vahva, mutta tunnetta siinä riittää. Sopii hyvin tarinoihin pojista ja tytöistä ja surullisista jutuista. Tuli melkein mieleen, että osaisin itsekin laulaa noin.

Aiemmin päivällä Daniel vokotteli katsomaan Ba Cissokoa, jossa ajoittain vedettiin kahdella kora-harpulla melkoista kikkelihevisooloa. Jostain syystä se oli näiden miesten tapauksessa ainoastaan hienoa, kun jonkun kasarihevibändin kohdalla meininki olisi ollut täysin sietämätöntä.

Ai niin, missasin suurimman osan Dylanin keikasta, kun jäin telttaan nukkumaan. Piti käydä vain noutamassa takki, mutta otinkin kahden tunnin tirsat. En minä kyllä äijästä muutenkaan välitä. Päälavan muista esiintyjistä Moz taisi hurmata minut lopultakin puolelleen ja Scissor Sisters toimi ihan ok. Tavallaan ymmärrän, miksi isolle lavalle kannattaa buukata simppeliä, tarttuvaa kamaa (=SS), mutta mielestäni Streetsin telttakeikka oli silti virhe järjestäjiltä. Olisi se voinut toimia massojenkin musiikkina.

Muita tapahtumia:

• Argentiinan ja Saksan peliä katsoin juuri niin pitkään, etten ehtinyt nähdä yhtään maalia
• Naama on kevyesti keitetyn ravun värinen
• Teltta oli aamulla viileä ja päivällä sauna + aamulla tuli kuuma erittäin nopeasti ja illalla kylmä vielä nopeammin
• Olen tienannut tuoppipanteilla ylimääräisen aterian huomiselle, jee
• Levykaupassa oli myynnissä ”Mongolian Horsemen with Julia Roberts” -dvd, mutta valitettavasti sen sisältö ei ole aivan sitä, mitä nimen perusteella voisi luulla. (Olisi kyllä hieno nimi pornoleffalle.)

Sigur Rosin konsertissa oli jotain uskonnollista. Ääriään myöteen täyteen ahdettu teltta vihelsi ja aplodeerasi jo puoli tuntia ennen kuin bändi näyttäytyi. Muutenkin tanskalaisten taputustavat muistuttavat jazz-konserttia: mikä tahansa hieno kohta – intro, kitaracresendo, kertosäe – tuntuu kelpaavaan syyksi taputtaa. Tapa on varsin mukava, vaikka välillä se tuottaakin hassuja hetkiä, kuten silloin, kun yleisö taputti kappaleen keskellä olevan tauon aikana. Eikö hiljaisuutta olisi syytä kunnioittaa, ja osoittaa suosiota vasta sen jälkeen?

Joka tapauksessa islantilaiskvartetti oli illan kohokohta. Tai no, tarkalleen ottaen lavalla remusi kolminkertainen kvartetti, sillä itse bändiä oli vahvistamassa niin jousi- kuin torvisektiokin. En ole aivan varma, miten hyvin Sigur Ros soveltuu festivaalibändiksi. Kukaan ei laula mukana, sillä kukaan ei osaa islantia. Kukaan ei tanssi, sillä musiikin pääpaino on äänillä ja melodioilla, ei rytmillä. (Ei sillä, että siellä olisi mahtunut edes käsiään heiluttamaan, mutta silti.)

Mahdottoman komea keikka se oli silti. Bändi soi todella, todella isosti ja Jon lauloi todella, todella kauniisti. Suurin osa kuulluista kappaleista oli kahdelta levyltä, Takk… ja Ágætis Byrjun. Tiedän tämän siksi, että vaikken osaa nimetä kuin yhden Sigur-biisin (Staralfur, koska siinä lauletaan biisin nimeä kertsissä), kappaleet kuulostivat silti tutulta.
Muista bändeistä en tsekannut kokonaan kuin Editorsin, joka soi varsin kirkkaasti. Tosin yhtyeellä on vain kaksi biisiä, nopea ja hidas versio, mutta toisaalta molemmat biisit ovat ihan hyviä. Lyhyesti vilkaisemani Whomadewho vaikutti hauskalta (eläinpukuja + tanssibiitti + kitara) ja The Thing kans. Loppuaika menikin ruotsalaisten kanssa leirintäalueella höpötellessä.
Ai niin, Guns’n’Roses. Kuten kirjoitin Danielille tekstiviestissä, ”Not nearly enough nostalgia for a band I never liked”. Mutta Welcome to the Junglen kuulin ja Paradice Cityn.

Tänään odotukset painottuvat iltaan, tuonne Streetsin ja Scissor Sistersin kohdalle. Jutellaan lisää joskus toiste, ok?

Tanskassa ollaan. Næppæinkartta on hassu, hihi. Pissittææ. Meen kattomaan Gunnareita ihan just.

Roskilden festivaalin sivuilla on hieno esiintymisaikataulujudanssi, jossa voi merkkailla omat suosikkinsa ja tulostaa sitten räätälöidyn listan. Minä ruksasin ensin selvät poiminnat, sitten mahdolliset ja lopuksi tilkitsin aukkoja kiinnostavan oloisilla nimillä. Saa kommentoida. (Joo, Dylan puuttuu listasta. Tiedän.)

Read On…

Buukkasin äsken itselleni lentoliput Tanskaan kesä–heinäkuun vaihteessa.