Mastodon

Archive for the ‘pop’ Category

Roskilde 2006: perjantai

Tarkoitus oli mennä katsomaan The Streetsin keikka, vaan toisin kävi. Skinner oli kavereineen buukattu esiintymään festivaalin isoimpaan telttaan, joka toden totta on iso. Koska paikka oli aivan täynnä, yritin löytää sopivan kuuntelukohdan teltan ulkopuolelta. Aluksi luulin onnistuneeni, sillä näin paikaltani toisen videoskriineistä. Mutta sitten ongelmat alkoivat.

Suurin ongelma on siinä, että vaikka teltta on valtava, sen ympärillä ei ole juurikaan tilaa. Ahtaat kulkuväylät olivat pian tukossa ihmisistä, ja vähän ajan kuluttua paikallaan pysytteleminen kävi mahdottomaksi. Oli pakko mennä virran mukana, ettei olisi litistynyt. Jonkinlainen suvantokohta löytyi muutaman kymmenen metrin päästä, joten jäin siihen nököttämään.

En kuitenkaan malttanut pysytellä paikoillani kovin pitkään, sillä toinen ongelma kävi ylitsepääsemättömäksi. Teltta nimittäin vangitsee äänen varsin hyvin. Se on hyvä, jos tahtoo järjestää ohjelmaa vierekkäsiillä lavoilla samaan aikaan — eivätpä sotke toisiaan. Mutta se on huonompi juttu silloin, kun kangastemppeliin ei mahdu sisälle, mutta tahtoisi silti kuunnella, mitä siellä tapahtuu. Ongelma korostui Streetsin tapauksessa, sillä vaikka musiikki erottuikin jotenkin, sanat menivät aivan puuroksi. Ja se on räpäytyksen kohdalla tylsä homma se.

Joten menin sitten kuuntelemaan Death Cab For Cutieta, joka olikin varsin mainio. Teltta oli saapuessani jo sen verran täynnä, että jättäydyin suosiolla reilusti ulkopuolella. Kävin kylläkin keikan loppupuolella vilkaisemassa, miltä äijien rokkaaminen näyttää, mutta suurimman osan ajasta keskityin kuuntelemiseen. Gibbardin laulu oli varsin sympaattista. Hänen äänensä ei ole kovin vahva, mutta tunnetta siinä riittää. Sopii hyvin tarinoihin pojista ja tytöistä ja surullisista jutuista. Tuli melkein mieleen, että osaisin itsekin laulaa noin.

Aiemmin päivällä Daniel vokotteli katsomaan Ba Cissokoa, jossa ajoittain vedettiin kahdella kora-harpulla melkoista kikkelihevisooloa. Jostain syystä se oli näiden miesten tapauksessa ainoastaan hienoa, kun jonkun kasarihevibändin kohdalla meininki olisi ollut täysin sietämätöntä.

Ai niin, missasin suurimman osan Dylanin keikasta, kun jäin telttaan nukkumaan. Piti käydä vain noutamassa takki, mutta otinkin kahden tunnin tirsat. En minä kyllä äijästä muutenkaan välitä. Päälavan muista esiintyjistä Moz taisi hurmata minut lopultakin puolelleen ja Scissor Sisters toimi ihan ok. Tavallaan ymmärrän, miksi isolle lavalle kannattaa buukata simppeliä, tarttuvaa kamaa (=SS), mutta mielestäni Streetsin telttakeikka oli silti virhe järjestäjiltä. Olisi se voinut toimia massojenkin musiikkina.

Muita tapahtumia:

  • Argentiinan ja Saksan peliä katsoin juuri niin pitkään, etten ehtinyt nähdä yhtään maalia
  • Naama on kevyesti keitetyn ravun värinen
  • Teltta oli aamulla viileä ja päivällä sauna + aamulla tuli kuuma erittäin nopeasti ja illalla kylmä vielä nopeammin
  • Olen tienannut tuoppipanteilla ylimääräisen aterian huomiselle, jee
  • Levykaupassa oli myynnissä ”Mongolian Horsemen with Julia Roberts” -dvd, mutta valitettavasti sen sisältö ei ole aivan sitä, mitä nimen perusteella voisi luulla. (Olisi kyllä hieno nimi pornoleffalle.)

Roskilde 2006: torstai

Sigur Rosin konsertissa oli jotain uskonnollista. Ääriään myöteen täyteen ahdettu teltta vihelsi ja aplodeerasi jo puoli tuntia ennen kuin bändi näyttäytyi. Muutenkin tanskalaisten taputustavat muistuttavat jazz-konserttia: mikä tahansa hieno kohta – intro, kitaracresendo, kertosäe – tuntuu kelpaavaan syyksi taputtaa. Tapa on varsin mukava, vaikka välillä se tuottaakin hassuja hetkiä, kuten silloin, kun yleisö taputti kappaleen keskellä olevan tauon aikana. Eikö hiljaisuutta olisi syytä kunnioittaa, ja osoittaa suosiota vasta sen jälkeen?

Joka tapauksessa islantilaiskvartetti oli illan kohokohta. Tai no, tarkalleen ottaen lavalla remusi kolminkertainen kvartetti, sillä itse bändiä oli vahvistamassa niin jousi- kuin torvisektiokin. En ole aivan varma, miten hyvin Sigur Ros soveltuu festivaalibändiksi. Kukaan ei laula mukana, sillä kukaan ei osaa islantia. Kukaan ei tanssi, sillä musiikin pääpaino on äänillä ja melodioilla, ei rytmillä. (Ei sillä, että siellä olisi mahtunut edes käsiään heiluttamaan, mutta silti.)

Mahdottoman komea keikka se oli silti. Bändi soi todella, todella isosti ja Jon lauloi todella, todella kauniisti. Suurin osa kuulluista kappaleista oli kahdelta levyltä, Takk… ja Ágætis Byrjun. Tiedän tämän siksi, että vaikken osaa nimetä kuin yhden Sigur-biisin (Staralfur, koska siinä lauletaan biisin nimeä kertsissä), kappaleet kuulostivat silti tutulta.
Muista bändeistä en tsekannut kokonaan kuin Editorsin, joka soi varsin kirkkaasti. Tosin yhtyeellä on vain kaksi biisiä, nopea ja hidas versio, mutta toisaalta molemmat biisit ovat ihan hyviä. Lyhyesti vilkaisemani Whomadewho vaikutti hauskalta (eläinpukuja + tanssibiitti + kitara) ja The Thing kans. Loppuaika menikin ruotsalaisten kanssa leirintäalueella höpötellessä.
Ai niin, Guns’n’Roses. Kuten kirjoitin Danielille tekstiviestissä, ”Not nearly enough nostalgia for a band I never liked”. Mutta Welcome to the Junglen kuulin ja Paradice Cityn.

Tänään odotukset painottuvat iltaan, tuonne Streetsin ja Scissor Sistersin kohdalle. Jutellaan lisää joskus toiste, ok?

Moi æiti

Tanskassa ollaan. Næppæinkartta on hassu, hihi. Pissittææ. Meen kattomaan Gunnareita ihan just.

Anttilassa angstaamassa

Kuten muutkin ihmiset, myös minä kävin raidaamassa Anttilan DVD-hyllyjä. Kolmen euron levyjen houkutusta oli mahdotonta vastustaa, joteen mukaan tarttuivat Joint Security Area, Friend, Bad Guy, To Live and Die in L.A. ja Le Temps du Loup. Toivottavasti edes joku noista on hyvä, muuten saan kanssashoppaajilta pilkkaa osakseni.

Roskilden ohjelma

Roskilden festivaalin sivuilla on hieno esiintymisaikataulujudanssi, jossa voi merkkailla omat suosikkinsa ja tulostaa sitten räätälöidyn listan. Minä ruksasin ensin selvät poiminnat, sitten mahdolliset ja lopuksi tilkitsin aukkoja kiinnostavan oloisilla nimillä. Saa kommentoida. (Joo, Dylan puuttuu listasta. Tiedän.)

Read On…

Elokuvia kesän kynnyksellä

Ceský sen on mielenkiintoinen kertomus siitä, miten pari elokuvaopiskelijaa vetäisee hatusta supermarketin mainoskampanjan ja huiputtaa siten ison läjän ihmisiä juoksemaan olemattoman unelman perässä. Välillä pojat ovat vähän turhankin korkeamielisiä, mutta toisaalta elokuva sisältää mahtavia kohtauksia – mainostoimiston tyypit selittämässä, kuinka he eivät osallistu ihmisten huijaamiseen ja tietenkin ne sadat tavalliset tsekit, jotka lopulta vaivautuivat paikalle.

Werner Herzog ja Klaus Kinski ovat hulluja, olen ymmärtänyt. Ainakin niin voisi päätellä Fitzcarraldon perusteella. Kaksi ja puolituntisessa elokuvassa ei ole sen kummempaa tolkkua, mitä nyt kajahtanut oopperanystävä roudaa höyrylaivan yli vuorenhuipun, jonka jälkeen kaikki murenee käsiin. Näytteleminen ei ole mitenkään erityisen hienovaraista, mutta jotain hienoa tässä on. Ehkä se on hien haju ja käsillätekemisen tuntu, en osaa sanoa. Niin kuitenkin on.

Laitakaupungin valot ei ole Kaurismäkeä parhaimmillaan. Teemat ovat tuttuja, samoin tyyli, mutta toisaalta siitä valittaminen on vähän kuin haukkuisi kaurapuuron maistuvan kaurapuurolta. Leffa on siis äärimmäisen tyylikäs kaikilta osiltaan, mutta jostain syystä vain alkuaikojen Kaurismäet oli parempii.

Tootsie on hauska elokuva, ja minä varmaan osoitin täydellisen mauttomuuteni sanomalla noin. Oli miten oli, minua elokuvan alkupuolisko nauratti. Lopussa väännetäänkin sitten pathos-säädin kymppiin, mikä on varmaan dramaturgisesti perusteltua, mutta jotenkin… ulkokultaista. Hjuva ljeffa silti, ja Jessica Lange on hjuva myoes.

Don Johnson seikkailee Harlan Ellisonin postapokalyptisessa dystopiassa (is there any other kind?) A Boy And His Dogissa. Elokuva on 1970-luvun b-scifinä ihan hauska, ja tavallaan se ei ole edes b-elokuva, sillä käsis on teemoiltaan varsin vakava.

On tavallaan hauskaa ja tavallaan surullista, että vuoden 1991 versio Cape Fearista oli Scorseselle vain sormiharjoitus. Omien sanojensa mukaan hän halusi nimittäin vain kokeilla, osaisiko hän ohjata genre-elokuvan. Hauskaa se on siksi, että lopputulos on varsin onnistunut (jos asuntoveneessä tapahtuvaa ponnetonta toimintaloppua ei oteta huomioon), ja surullista siksi, että myöhempien aikojen Scorsesen elokuvista puuttuu juuri se henki ja innostus, joka tekee Cape Fearistakin sujuvaa katseltavaa. Jessica Lange on muuten mainio näyttelijä.

X-Men 3 oli huono elokuva. Arvion voi lukea Sonera Plazalta, jossa aloitin leffatoimittajana kesäkuun alusta.

Summa 47.

Ylen kesäelokuvia

Muutto kesäksi Kuopioon johti siihen, että DVB-T-digiboksista tuli tarpeeton. Se taas tarkoittaa, että Teeman ohjelmistoa ei kannata vilkuilla, ettei tulisi itku.

Onneksi analogikanaviltakin tulee jotain. Ykköseltä näkyy eurotaiteilu La stanza del figlio eli Pojan huone 15. kesäkuuta ja Cannesin pääpalkinnon vastikään saaneen Ken Loachin Sweet Sixteen 22. kesäkuuta. Muistaakseni elokuun 3. esitettävä Rakastan sinua ikuisesti oli ihan ok.

Kakkosen elokuvista pitänee huomioida ainakin (eilen esitetyn Lääkärin omantunnon lisäksi) Roy ”Toisen kerroksen lauluja” Anderssonin Eräs rakkaustarina 10. kesäkuuta ja Douglas Sirk -sarja, johon kuuluvat All that heaven allows 11. kesäkuuta, Written on the wind 25. kesäkuuta, Imitation of Life 9. heinäkuuta, Tarnished angels 23. heinäkuuta.

Heinäkuussa tulevat myös Takaikkuna (15.7.) ja Vertigo (22.7.), mutta minä en oikein ymmärrä niitä. Woody Allenin Radio Days 11. päivä heinäkuuta voi kai olla kohtalainen ja Komisario Palmun erehdys 15.7. myös. Takeshi Kitanon Brother (4.8.) ei sano miulle mitään, mutta se on Kitanoa.

Man who wasn’t there (4.8.) on maailman kovin parturi-noir.

Kirjat, huhti-

Toukokuu

Weston: Näyttelijän ohjaaminen

Mahtava, käytännönläheinen kirja, joka kiinnostaa, vaikkei haluaisikaan ohjaajaksi. Kiinnosti ainakin minua. Auttanee myös ihmisiä, joiden pitää kirjoittaa juttuja, jotka voi näytellä. (tietokirja, 363 s., suomennos Päivi Hartzell)

Sundman: Elokuva ja arkkitehtuuri

Silmäilty. Näytti hötöltä. (tietokirja, 126 s.)

Rosma & Co: Elokuvadramaturgian salaisuudet

Osuvampi nimi olisi kenties Elokuvadramaturgian perusteet, sillä niitä tässä esitellään. Kirja on fantastisen tiivis esitys. Kovin konreettisiin esimerkkeihin ei mennä, mutta jokainen lause on silti täyttä asiaa. Minulle, joka olen oppinut termistöä ja muotoa vähän sieltä täältä sillisalaattina, kirja oli erinomainen yhteenveto. (tietokirja, 160 s.)

Hirvonen (toim.): Käsikirjoittaminen

Sisältää monta innostavaa artikkelia erilaisilta käsikirjoittajilta. Toimittamisen puute vaivaa – esimerkiksi Cederströmin juttu on täynnä yksinkertaisia lyöntivirheitä ja Tervon kieli on välillä aivan solmussa. (tietokirja, 246 s.)

Pirilä & Kivi: Otos. Elävä kuva, elävä ääni.

Yleisluontoinen raapaisu elokuvan ja television luonteeseen. Liikkuu abstraktiotasolla, josta ei ole hyötyä ammattilaiselle eikä amatöörille. (tietokirja, 166 s.)

Huhtikuu

Johnson: Everything Bad Is Good For You

Mielenkiintoisia väitteitä siitä, miten populaarikulttuuri tekee massoista fiksumpia. Tahtoisin kovasti uskoa Johnsonin argumentteja, mutta – hitto soikoon – en vain pysty siihen. (tietokirja, englanti, 238 s.)

Mahtavin lahja

Kävimme äsken päätoimittajan läksiäis(kahvilla|kaljalla), sillä perjantai oli Tonin viimeinen työpäivä. Eräässä välissä mies tempaisi laukustaan esiin kaksi kappaletta The Complete New Yorker -settejä ja ojensi ne Janicille ja minulle.

Wau.

Olen himoinnut kahdeksan dvd:n koostetta jo jonkin aikaa. Sisältäähän se suosikkilehteni kaikki numerot, eli yhteensä puoli miljoonaa sivua vuosilta 1925–2005. Sieltä löytyvät Silent Spring, Hiroshima, In Cold Blood, Eichmann in Jerusalem, Kaelin elokuva-arvioita, Gourevichin Ruanda-juttuja… mahdoton listata kaikkia hienouksia.

Kaiken muun lisäksi tämä tarkoittaa, ettei minun tarvitse roudata kesällä papeririisin kokoista New Yorker -lehtipinoa Kuopioon, vaan selviän yhdellä, elegantilla kirjasella. Jee!