First things first. After lengthy negotiations with the natives we decided upon pretty much nothing. So we ended up buying travel cards which would enable free-form London sightseeing. Not that we would’ve been hell-bent on that but anyways.

The fun stuff with our landlord’s middleman continued up till the very last minute. He asked if we’d like to get the deposit paid back as a cheque, and I – foolishly – said yes. This was the cheque he got to us on Saturday morning. What follows is a crash course in cheques for Finns: they’re bloody slow. The long version: as Monday was a bank holiday, the banks weren’t open until Tuesday. So into the nearest branch we went, only to be told that cheques take four days to clear. Four days! Now I realize I’ve been pampered by Internet banking and credit cards and all that bourgeois stuff, but by the fourth day we were already heading out of the UK.

Everyone who’s been to London knows that the public transportation system is both reasonably swift and chronically overcrowded. I mean I was using Sure but sure as hell didn’t feel it. Besides the mere thought of ugly, perspiring tourists is enough to drive any city-dweller insane.

So off to Camden we went. Here’s Camden in a nutshell: lotsa clothes, might’ve been good if I would’ve been in the mood for shopping, or indeed if we’d had any money. Which reminds me that even though they say that Finland is the third most expensive country in the EU in my opinion Britain felt more expensive. But they do have one free thing and that’s the museums. And if there’s one museum everyone in London wants, nay, needs to see, it’s the Natural history museum because they have dinosaurs.

Alas, the dino exhibition was closed that day. Luckily for me (and therefore for the managers as well) the sign said it would open on Wednesday, so instead we just went to the Science Museum, as it was nearby. Nice rockets they had and early cinema/photography stuff. Erm. Now.

By Tuesday all our travel arrangements were clear and the only thing missing were the tickets that would get us to the airport. I spent the evening and better part of the night as well yakking with Tom, our host, about this and that. Our little discussion cleared up some things that I had been in the dark about earlier and I sure wish I would’ve had more time to stay.

One more thing needs to be told. Our hosts were constantly bugging us about what we were going to do in London. I was quite reluctant to go pretty much anywhere, as I think is quite evident from the tone of my writing as well. My theory is that there’s absolutely no sense in trying to cover London or even the ”most important” sights in a couple of days or even in a couple of weeks. So I just rather settled for picking out a place or two to visit and spend all our available time on those targets. If we’d had more time, say a year or so, I could’ve well done the tourist hell tour and seen all the impressive buildings and such. As it were I was much more interested in the people.

Matkalla Tampereelta Jyväskylään viime perjantaina pysähdyimme kahville Orituvassa, joka on ylläri ylläri Orivedellä. Siellä nökötti nurkkapöydässä PhotoPlay-kolikkopeli, joka tunnetaan ehkä paremmin Trivial Pursuit -koneena, niitä kun on nykyään melkein jokaisessa juottolassa ympäri Suomen. Tällä visiitillä vermeestä paljastui kuitenkin aivan uusia puolia.

Kun laitteen jättää rauhaan tarpeeksi pitkäksi aikaa, alkaa se pyörittää näytössään demoja ja mainosvideoita. Yhdessä näistä loistavista animaatioista tylsistyneen näköinen mies ja nainen istuvat kahvilassa, kun toinen mies saapuu paikalla. Tulokas ryhtyy pelaamaan automaatilla jotain, ja varsin pian naisen mielenkiinto herää. Itse asiassa tämä kaveri pelaa niin loistavasti, että elli vaihtaa väsähtäneen ukkonsa uudempaan ja kaikki on pelkkää hymyä.

Sen jälkeen on lyhyt tauko, ja kun kone jatkaa tätä animaatiota, ovat asiat edenneet jo huomattavasti. Jälkimmäisessä demossa pariskunta istuu toisen asunnolla juomassa kahvia, ja eipä aikaakaan kun ilma on jo täynnänsä lenteleviä sydämenkuvia.

Mitä tästä opimme? Pelaaminen kannattaa aina.

Normaalisti aina kun muuttaa, jotain unohtuu lähtöpaikkaan. Walesin tapauksessa jätimme läjän tavaraa taaksemme tarkoituksella, sillä jokaista ylimääräistä grammaa olisi pitänyt raahata ensin viikon verran rinkassa ja sen jälkeen vielä maksaa ekstraa sen lennättämisestä Suomeen. Niinpä pakkasin mukaan vain todella tärkeät asiat, kuten aidon Spam-purkin.

Cardiffin kämppää jäivät puolestaan koristamaan ainakin kolme pokkarikirjaa, pirusti lankaa, puolikas paketti korppuja, viititsen kiloa aikakauslehtiä, huomattava määrä henkareita, kirjekuoria, paristoja, yhden ja kahden pencen kolikoita, herätyskello ja lamppu. Siis kaikkea sellaista, jota ei viitsi raahata halki Euroopan, mutta jota toisaalta ei ilkeä heittää poiskaan. Toivottavasti pojat keksivät jotain käyttöä noille matkaylijäämille.

Matkalla Jyväskylästä Joensuuhun päässäni vieraili kaksi ajatusta. Yksi: lietetraktorit haisevat pirun pahalta. Kaksi: Varkaus on läpiajokaupunki, sellainen paikka jonka olen ohittanut varmaan satoja kertoja, mutta muistan pysähtyneeni siellä vain kerran (jollei huoltoasemaa kaupungin laidalla oteta lukuun). Pysähdyksen syynä oli kai ostaa jotain kaupasta, luulen. Joka tapauksessa perjantaina Varkauden taivas oli kauniimpi kuin koskaan ennen – paksua savua tuprusi tehtaan piipuista, aurinko leijui horisontin lähellä ja maalasi kaiken toritaiteilijan tavoin. Oi Suomen nuoria!