Tummien perhosten koti, The Brick, Steamboy

Edit 6.1.2008: lisää Tummien perhosten kodista.

Leffavuosi on käynnistynyt vauhdikkaasti, mutta kyllä se ehtii siitä vielä lässähtää.

Dome Karukosken ohjaama ja Marko Leinon Leena Landerin romaanin pohjalta käsikirjoittama Tummien perhosten koti oli ammattitaitoista kotimaista elokuvaa. Sen tyylilaji on aika erilainen kuin TSOTin. Nyt liikutaan pikemminkin Ondskanin ympyröissä ja teemoissa.

Yhdestä asiasta ajattelin narista tarkemmin. Hollywood-tuotoksiahan syytetään usein alleviivaamisesta ja toistosta, jolla varmistetaan, että yleisön hitainkin yksilö ymmärtää, mitä elokuvassa tapahtuu. Tämä ei ole tietenkään pelkästään Hwdn ongelma. TPK:ssa se pisti silmään eräässä loppupuolen kohtauksessa, jossa päähenkilöä vannotetaan pitämään suunsa supussa ja suojelemaan perhettään – aivan kuten hänen isänsä on aiemmin tehnyt. Ehdin juuri tajuta, että jälkimmäisessä kohtauksessa taidetaan käyttää täsmälleen samoja fraaseja kuin aiemmassa, kun valkokankaalle pärähtää flashback-kohtaus, jossa isä toistaa nuo aiemmin lausutut sanat. Voi miten mälsää: juuri kun olin alkanut nauttia oivalluksestani, se vietiin minulta pois.

Pitkään hyllyssä panttaamani The Brick oli juuri niin hieno kuin on mainostettu. High school -ympäristöön siirretty hardboiled-dekkari kuulostaa Bugsy Malonelta, mutta onkin näppärä tapa säästää vanhan genren parhaat puolet ja yhdistää ne nyky-yleisölle paremmin uppoavaan ympäristöön. Joseph Gordon-Levittin esittämä Brendan on sympaattinen altavastaaja, jossa on jääräpäisyyttä ja sisua kuin Seitsemästä veljeksestä tehdyssä supertiivisteessä ja puheessa mahtavan runollinen svengi. Juonessa riittää käänteitä viimeiseen minuuttiin asti, tyylilajille ollaan uskollisia ja pienen budjetin toteus on onnistunut. Kaiken lisäksi leffan käsikirjoituksen voi ladata Rian Johnsonin sivuilta ilmaiseksi, joten tästä saa oppimateriaaliakin. Purr-fect.

Eipä ole ikinä missään elokuvassa väännelty yhtä ahkerasti venttiileitä kuin Steamboyssä. Kyseessä on loppujen lopuksi vielä aika kehno leffa, mutta jotenkin en vain voinut aktiivisesti inhota sitä. Luultavasti se johtuu steampunk-ympäristöstä, joka oli minusta kaikessa itsetarkoituksellisuudessaankin aika hieno. Olen joskus ihmetellyt, että Miyazakilla elokuvien huipentumat tuntuvat tulevan liian nopeasti (vaikkapa nyt Kikin lähettipalvelussa), mutta Steamboy kärsii kyllä täsmälleen käänteisestä ongelmasta: sen huipentuma sen kuin huipentuu huipentumistaan, kunnes koko homma alkaa tuntua oikeastaan aika tylsältä. Lisäksi leffan alkupuoli muistutti minua elokuva-autoilun ensimmäisestä säännöstä: ihan sama miten kovaa ajat, aina voi ajaa vähän kovempaa.

Ylimääräisenä huomiona mainittakoon, että britti-dvdn värit olivat todella platkut. Liekö kyse siirrosta vai onko alkuteoskin tasaisen kontrastiton?

Käräjäoikeus vs cache

Hesari kertoo, että

Helsingin käräjäoikeuden mukaan Yleisradion MOT-televisio-ohjelma loukkasi kolmen kurditaustaisen ihmisen kunniaa, kun se väitti heidän tukevan terroristijärjestön toimintaa Pohjois-Irakin kurdialueella.

Oikeus määräsi, että Ylen on poistettava kolmikon nimet ohjelman käsikirjoituksesta, joka on ollut yleisön luettavana internetissä syksystä 2005 lähtien.

Sen kummemmin päätöksen oikeellisuutta pohtimatta voinemme, arvon lukija, olla yhtä mieltä siitä, että moinen päätös on silkkaa houkkien puuhaa. Nimittäin jos käsikirjoitus sattuisikin Ylen sivuilta katoamaan tahi muuttumaan, jäisi se ainakin Googlen ja archive.orgin välimuistipalveluihin. Sitä paitsi on varsin todennäköistä, että päätöksestä kuultuaan joku uljas sananvapaussoturi on kopioinut ko. sivun ja laittanut sen tarjolle jonnekin muualle.

Miten tällaisessa tilanteessa pitäisi oikein toimia?

Mitä jäi mieleen vuoden 2007 telkkariohjelmista?

Ei, en ole vieläkään räknännyt viime vuonna katsottujen elokuvien lukumäärää. Sen sijaan ajattelin kirjata ylös jokusen sanan telkkariohjelmista, joista on jotain jäänyt mieleen.

Vanhoista suosikeista Battlestar Galactica ei pelkästään pitänyt tasoa yllä vaan petrasi sitä. Kolmannen kauden avausjaksot olivat parasta tv-scifiä vuosiin ja vaikka loistavan alun jälkeen taso tietenkin lässähti, nytkäytettiin loppupuolella sarjan pääjuonta eteenpäin reilusti. Syytä olikin, sillä jäljellä on enää vuosi. Razor-dvd saapui taannoin, mutten ole vielä ehtinyt katsoa sitä. Kiinnostaako ketään?

Tuumasin taannoin, että kohta ihmiset voidaan jakaa kahteen ryhmään: Heroes– ja Lost-tyyppeihin. Edelliset arvostavat nopeita ja selkeitä ratkaisuja, kun taas jälkimmäisiin vetoavat hidastempoisemmat mysteerit. Itse kuulun Lost-ihmisiin, sillä Heroes eka kausi toimi kyllä crackin tavoin pakottaessaan katsomaan vielä yhden jakson, mutta jälkeenpäin olo oli ihan perse – nihkeä, karvainen gorillan perse. Lostin kolmoskausi puolestaan lorautti loppupuolellaan katsojalle löysät pöksyihin ja vielä ihan vihoviimeisenä temppunaan… vaan enpäs sanokaan.

En häpeä tunnustaa, että sekä Wickströmin kipparoima Sverige dansar och ler kuin vuoden kotimainen nettihitti Pasila ovat minulta melkein kokonaan katsomatta. Ne ovat kylläkin levyillä tallessa, joten kun aika koittaa, katson, oliko ensimmäisten jaksojen ”pirun hauskaa” -taso vain poikkeus. (Tulipa polveileva virke.)

Vuoteen mahtui monta löytöä, joista Freaks & Geeks oli ehkä hienoin. Komediaa ja katkeransuloista muistelua lukioajoilta – jep, toimivat suomalaisellekin. Jos minun pitäisi tiivistää näkemykseni Superbadista yhteen lauseeseen, se olisi parhaimmillaan se on toimiessaan Freaks & Geeks -elokuvana. En ole vielä ehtinyt katsoa sarjaa loppuun saakka, joten mieli saattaa muuttua, mutta epäilen.

Richard Attenboroughin juontama Planet Earth pitää katsoa HD-versiona ja isolta ruudulta/kankaalta. Kyllä, oi kyllä.

Charlie Brooker’s Screen Wipe lienee kaikkein aikain hauskin ohjelma televisiosta. Rajoituksistaan (eli halvalla tekemisestä) huolimatta Brooker on televisiopersoonana ihan yhtä kiroilevainen kuin Guardianin kolumneissaan, ja moneen otteeseen verbaalikarkeuksilla on tarkoitus. Näytteitä löytää Tuubista.

This American Life hurmasi minut heti ensimmäisellä jaksollaan. Show’ta tuntemattomille paras tiivistelmä löytyy – tietenkin – The Onionista otsikolla This American Life Completes Documentation Of Liberal, Upper-Middle-Class Existence. Radio-ohjelman ilmeisen uskollinen tv-sovitus on täynnä hienosti kerrottuja pieniä tarinoita, jotka vetoavat sekä aiheensa että esittämistapansa vuoksi. Esimerkiksi kelpaa mainiosti ykkösjaksosta löytyvä tarina improryhmästä, joka halusi lahjoittaa tuntemattomalle bändille näiden elämän parhaan keikan. Radioversion voi kuunnella netissä.

Code Monkeys vaikutti aluksi räävittömine vitseineen ja 8-bittisen aikakauden viittauksineen varsin hauskalta animaatiotuttavuudelta, mutta loppua kohti se alkoi käydä vähän yksitoikkoiseksi. Mikäli lähtökohdat vaikuttavat kiinnostavilta, suosittelen kuitenkin tsekkaamaan jakson tai pari.

Robot Chicken on yhä hauska, koska

tabujen rikkominen on hauskaa
nopea tempo on hauskaa
kasarilelut ovat hauskoja

Human Giant pelaa vähän samoilla aseilla kuin edellämainittu RC, eli surrealistisella huumorilla ja kohtalaisen ripeällä vauhdilla. Lienen biologis-neurologisesti kyvytön vastustamaan vitsejä miesten vaginoista. Lisää näytteitä on Tuubissa ja FOD:issa.

Vähän erikoisesti minulta jäi näkemättä Chaser’s War on Everything, mutta sen sijaan CNNNN – Chaser Non-Stop News Network tuli tsekattua. Ykkösjakso oli mainion pirteä uutisparodia, mutta jostain syystä muut episodit eivät tuntuneet enää yhtä hauskoilta. Muistaakseni syynä mielipiteeseeni oli se, että niissä käytettiin uutiskanavaformaattia enempi vain yleiseen höperöintiin eikä pysytty yhtä tiukasti asiassa.

Big Love tuli katsottua muiden HBO-sarjojen puutteessa eikä siinä varsinaisesti mitään vikaa ollut, mutta kyllä tämä oli Wireen/Sopranosiin/Six Feet Underiin verrattuna melko köykäistä kamaa. Hyvin tehtyä, mutta varsinainen catch tuntui puuttuvan.

Sen sijaan Dexter tai siis sen ensimmäinen kausi oli melkein yhtä hyvä kuin innokkaimmat arvostelijat sanoivat. Nirputan lähinnä siitä, että muutamat rakenteelliset ratkaisut tuntuivat latteilta: kylmäautomurhaajan henkilöllisyys oli arvattavissa melko pian, koska draaman lait kertovat, että tässä vaiheessa sarjaa sivuhahmoja ei lisäillä pelkästä lisäilemisen erosta. Muutama sivujuoni rykäistiin kanssa kasaan turhankin selkeästi, mutta kokonaisuudesta on turha nassuttaa, koska tykkäsin tästä enemmän kuin Big Lovesta.

Sitten on vielä The Big One. Tällä kertaa en kyynelehtinyt, mutta Sopranos vei silti päättyessään palasen sydäntä mukanaan. (Okei, ei vienyt. Liiottelin.) En tiedä, oliko Sopranos kaikkien aikojen hienoin tv-sarja, mutta ainakin se oli jenkkiläisen 2000-luvun sarjamuotoisen draaman valioyksilö. Se oli mainio yhdistelmä suoraa ja ironista otetta mafiagenreen, perhedraama, ajan kuvaa – ainakin populaarikulttuurin –, hienosti näytelty ja kaunis ohjelma. Eipä sitä paljon enempää kehtaa pyytää.

Word 234: Verdant

I wanted a warm look against the green vegetation, so I was looking for filters that would bring out the verdant quality of the landscape.

verdant (adj) : covered with growing plants or grass; green; fresh; flourishing; as, verdant fields; a verdant lawn – Deconstructing Bob Dylan

Jos iltapäivälehtiä ei olisi olemassa, ketä me löisimme?

IS: Monacon ruhtinas Albert Suomessa?

Monacon ruhtinas Albert II saattoi hyvinkin vaihtaa vuotta suomalaisissa maisemissa. –– Sporttisen ruhtinaan uskotaan viihtyvän hyvin hiihtokeskuksen riennoissa. –– On siis mahdollista, että Albert on ollut Pohjois-Suomessa jonkin suomalaisystävänsä vieraana. –– Jos Albert ei itse ole kiireiltään ehtinyt Suomeen, koneen kyydissä on saattanut olla joku muu Monacon ruhtinasperheen jäsenistä

Vuoden ensimmäinen elokuva oli Illusionist

Uusi vuosi ei tuonut mukanaan uusia elokuvia. Itse asiassa vanhoistakin on vielä kirjoittamatta, vaikka aika monesta on jotain muistiinpanon tapaista olemassa. Vaan takaisin asiaan.

Kahdesta parin vuoden takaisesta taikurielokuvasta The Illusionist on se heikompi. Hankala tietää, mihin etusormensa sojottaisi: onko vika Edward ”aksentti on näyttelemistä” Nortonin vai Paul ”partaa voi hivellä” Giamattin? Tai pitäisikö sittenkin olla sitä mieltä, että Dick Popen ruskeaksi laveerattu epookkielokuvaus on lattea? (Ei se kyllä ole, mutta efektin mielekkyydestä voidaan keskustella.) Neil Burgerin teksti ja ohjaus tuntuvat sinälleen ihan päteviltä – mitä nyt nuo aiemmin mainitut pääosanesittäjien epäesitykset – ja lopetuksen tekikö-vai-eikö-tehnyt-ratkaisukin kelpasi minulle. Ehkä päällimmäisenä tunteena on se, että Prestige ahtoi mittaansa huomattavasti enemmän keppostelua, joten Illusionist tuntui siihen verrattuna kovin yksioikoiselta.

Mutta pitääkö näitä kahta elokuvaa nyt välttämättä verrata toisiinsa vain siksi, että niiden aihepiiri ja ilmestymisaika ovat niin lähellä toisiaan?

Vaihdetaan digiboksi

Jos olet juuri muuttanut pois kaapeliverkon alueelta ja tarvitsisit antenniboksia, niin minä voisin vaihtaa vekottimet päikseen. Tivubox (käyttäjäarvioita) on supertekstitelevisioineen ihan vänkä peli.